Mielihyvästä

Postikortti vuodelta 1905. Kuva: Wikimedia Commons

Viime kesänä eräs populistiministeri yritti ohjata huomion pois murenevasta puolueestaan moittiessaan tutkimusaihetta, josta ei joko tajunnut mitään tai tajusi, mutta ei halunnut ymmärtää. Yritys ampui itseään jalkaan. Verkon kommenttipalstojen konsensus oli, että niin tai näin, vatsastapuhujan nukke voisi vähentää suomalaisen tieteen moittimista ja keskittyä kotipesänsä siivoamiseen.

Tyypillinen laulu: Kulttuurille vihamieliset tahot keräävät populistisia irtopisteitä moittiessaan taiteilijoita, kriitikkoja ja humanistisia tutkijoita tuottavuuden puutteesta ja hyödyttömyydestä. Välillä ruoskaa saavat maallikolle käsittämättömät tiedehankkeet, toisinaan vaikeat taideaiheet.

Tätä halpaa tempaisua kiinnostavampaa on lukea kulttuurikentän vastauksia edellisen kaltaisiin huitaisuihin, sillä ne toistavat samaa, ulkoa opeteltua kaavaa. Koska polvet tutisevat, kulttuurieliitti on valinnut toistuvasti huonon strategian. Se on omaksunut vastapuolen retoriikan ja viljelee hyötypuhetta: Lukeminen opettaa empatiaa ja on yleissivistävää… Taide tekee fyysisesti terveemmäksi. Taiteesta nauttivat ihmiset elävät pidempään! Tuettu taide tuottaa valtiolle voittoa!! Humanistit ovat bisneksille tärkeitä!!!

Kulttuurialan sisältä ei löydy kommenttipalstojen suorasanaisuutta, sillä siellä tiedetään taiteen rahoituksen ja jossain määrin myös imagon olevan osin riippuvaisia kulloisenkin hallituksen päätöksistä. Nuristaan ja otetaan kantaa, juu, mutta raaka voima puuttuu.

Hyötyjä korostamalla yritetään vakuuttaa päättäjiä, joita ei tosiasiassa kiinnosta. Monen poliitikon näkökulmasta katsoen koko kulttuurialan voi ajaa alas, jos sillä saa eliittiin vihamielisesti suhtautuvilta äänestäjiltä tukea. Populismin pelissä ei ole väliä paljonko rahaa bisnes tuottaa, jos se ei kanavoidu poliitikon hyödyksi. Kulttuuriporukka ei tule äänestämään esimerkiksi perussuomalaista, vaikka tämä olisi kuinka myötämielinen taiteen rahoitukselle. Siinähän vingutte, täältä tulee leikkuri, nips naps.

Yhdestä asiasta populistien kanssa onkin helppoa olla samaa mieltä: taide, joka tarvitsee valtiota elääkseen, on epäterveessä riippuvuussuhteessa oikuttelevaan mestariinsa.

* *

Hyötypuheen tarkoitus on saada suomalainen kulttuurielämä jatkumaan tuleville sukupolville, jotka tuntuvat olevan kiinnostuneempia puhelimiensa räpläämisestä ja siitä, kenellä on hienoimmat kengät.

Joskus myös perusteluiden logiikka ontuu. Ehkä taiteesta nauttivat ihmiset elävät pidempään, koska ovat ylempää keskiluokkaa ja jo siksi monipuolisemmin ja terveemmin aikaansa viettäviä. Eivät siksi, että taidemuseon kiertäminen toisi kirjaimellisesti 12 minuuttia lisää elinaikaa.

Samalla hyötypuhe sivuuttaa kokonaan ilmiselvimmän syyn siihen, miksi kukaan haluaa saada taide-elämyksiä: ilon. Taide tuottaa riemua, mielihyvää, tyydytystä. Millainen taide synnyttää näitä tunteita riippuu ihmisestä, yhtä mallia ei ole.

Hyötypuheen rinnalla käsitys ilosta kärsii. Asetelma on nurinkurinen. Olen varma siitä, että ihmisten enemmistölle taide merkitsee enemmän iloa kuin hyötyä. Silti kulttuurieliitti astuu ansaan ja perustelee tekemisiään hyödyllä, ei riemulla, koska vastapuoli kyseenalaistaa juuri hyödyn.

Jopa taiteeseen pinnalta nyrpeästi suhtautuva populisti lähtee diggailemansa artistin keikalle, ihastelee miellyttäviä maalauksia, katselee turistimatkoillaan vaikuttavia rakennuksia, on viehättynyt rakastamiensa esineiden designista. Nämä asiat tuottavat hänelle iloa, ja sama innostunut riemu elää lähes kaikissa meissä kohdatessamme jotain kaunista.

Herättääkö Vincent van Goghin Vehnäpelto sypresseillä (1889) sinussa älyllisiä reaktioita vai iloa, jos mitään? Kuva: Wikimedia Commons

* *

Kävelin joitain kuukausia sitten kotikulmillani ja huomasin naapurini hankkineen uuden kesäauton. Auto oli 1990-luvun Jaguar, X300-mallia. Jäin katsomaan pidemmäksi aikaa pehmeälinjaisten ja luonteettomien nykyautojen keskellä ihailtavan kulmikkaana seissyttä teosta.

En normaalisti tee näin, sillä ymmärrän autoista yhtä paljon kuin merikrotti maksalaatikosta. Mutta luxus-Jaguarin simppeli kauneus tuotti minulle niin paljon iloa, etten malttanut olla arvostamatta sitä arkisten touhujeni lomassa. Auto oli taideteos keskinkertaisuuden meressä ja se manifestoitui minussa riemuna, ei teoriana tai oivalluksina. En kehittynyt ihmisenä mihinkään suuntaan, jos kehitykseksi ei lasketa sitä, että ymmärsin pitäväni mainitun auton suunnittelusta. Sen sijaan olin teoksen kanssa läsnä.

Vaihtaisin tuhat impotentin älyllistettyä taidekokemusta siihen, että saisin istua mainitun Jaguarin sisällä pelkääjän paikalla, matkalla suomalaiselle maaseudulle tai ei-minnekään (usein sama asia). Tiedän, että jo auton tuoksu ja sen penkkien tuntu herättäisivät minussa iloa, johon sadat, jopa tuhannet lukemani kirjat ja katsomani elokuvat eivät ole koskaan yltäneet – jotkut kyllä, mutta harvemmat kuin luulisi.

Itse asiassa jo mielikuvaleikki autoajelusta herätti minussa hyvää oloa. Samaa iloa saan erityisen onnistuneen pataruoan tuoksun levitessä uunista, syksyisestä kävelystä tai katsoessani televisiosta yleisurheilusuosikkieni suorituksia.

* *

Niin yksinkertaisia asiat ovat joskus. Tai lähes aina. Minäkin joudun työssäni olemaan joskus analyyttinen ja nitistämään tunnereaktioita (ja niiden puutetta), sillä sitä odotetaan. Kritiikin suurimpia haasteita on tunnereaktionsa älyllistäminen, jotta myös muut voivat käsittää sen. Vaikeaselkoisuuteen horjahtaminen on alituinen riski. Esimerkiksi romaaneista ja jopa runoudesta puhutaan herkästi ”tutkielmina” jostain. Kuin kyse olisi tieteellisestä artikkelista ja sen vertaisarvioinnista. Ollaan nyt ihan rehellisiä: ketä sellainen kiinnostaa?

Taiteen tunnepitoisuus on vaikea pala niellä sille, jolle taide on ura ja järjestelmä, jonka perusteeksi täytyy kehittää jotain jykevämpää. Mielihyvä ei tunnu vakaalta perusteelta vaan humpuukilta. Osa kavahtaa ilon näkökulmaa, koska se nähdään epä-älyllisenä. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Ilman tunteen myöntämistä ja yhdistämistä ajatteluun kulttuuripuhe ei voi koskaan olla täysin rehellistä eikä jalostu kiinnostavaksi.

Jos ilolle, ekstaasille, surulle, inholle ja vihalle myönnetään niiden ansaitsema osa, se tuntuu populisteihin pesäeron tehneistä kulttuuri-ihmisistä liian suurelta myönnytykseltä viholliselle. Tosiasiassa myönnytyksiä on jo tehty lähdettäessä perustelemaan taiteen merkitystä tuottavuudella. Siinä kisassa häviävät kaikki paitsi populistipoliitikot. Overtonin ikkuna on taas hivuttautunut kohti tuhokapitalismia.

Kritiikissä tunteiden tukahdutus korostuu. Kukaan taiteilija ei halua kuulla teoksensa olevan tylsä ja iloton, mutta osa kiusaantuu ilonkin osoituksista. Eikä kukaan kriitikko halua sanoa totuutta. Eli sitä, että aivan liian moni teos on tylsä ja iloton. Pidättyväisyys on tietysti ymmärrettävää, kulttuuripuheen ei ole tarkoitus olla itseisarvoisesti loukkaavaa. Varovaisuus on silti liiallisuuksiin mennessään vahingollista.

Tunteen puute peitetään analyyseihin, jotka ovat vähintään rivien välistä kehuvia, usein suoraan. Lehtiä lukemalla voisi luulla, että elämme taiteen kultakautta, jossa jokainen puoliääneen mumistu oivallus on tärkeä. On selvää, ettei näin ole. Hype ja muu markkinapuhe kohottaa viikoksi teoksen kaikkien huulille, kunnes se unohtuu jonkin muun hekuman noustessa esiin. Kaikkea on liikaa.

* *

Jos kritiikin ylitsevuotava positiivisuus ihmetyttää maallikkolukijaa, annettakoon sille selitys: Kulttuuripiirit ovat pienet. Merkittävä osa kritiikistä on niin kädenlämpöistä siksi, että konfliktinpelko on tosiasia. Ja konfliktinpelon takana elää kirjoittajan tietoisuus siitä, että ehkä loukattu taho maksaa minunkin liksani joskus.

Eräs ansioitunut kirjoittaja antoi minulle joskus ohjeen: kritiikin tehtävä ei ole arvottaa hyvää tai huonoa. Olen käynyt johdonmukaisesti tätä ohjetta vastaan. Taiteessa on kyse myös hyvästä ja huonosta, ilosta ja inhosta, jopa hyvästä ja pahasta, koska hyvän ja ilon kysymykset liittyvät niin tiukasti useimpien ihmisten taidekokemukseen. Kritiikki, joka ei suostu puhumaan hyvästä ja huonosta, ei puhu ihmisille vaan teoreetikoille ja bisneksille.

Ja kun ilosta, mielihyvästä viimein puhutaan, ylistys on löysää ja kliseisin korusanoin kyllästettyä. Todellisen ilon ilmaukset ovat niin harvinaisia, että taitaviltakin sanasepoilta loppuvat termit kesken. Ei ole totuttu, vähän nolottaa, näkikö kukaan?

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua