Mielettömyydestä, toivottomuudesta ja autofiktiosta – ajatuksia Niina Rapon esikoisromaanista Sossumuija

Niina Rapon kuva: Taina Värri. Kirjan kansi: Eliza Karmasalo

Kerran eräässä toimittajien täydennyskoulutuksessa pitkän linjan journalisti sanoi: ”Jos kuulen vielä kerrankin sanaparin median murros, vedän jotakuta turpaan.” Niina Rapon esikoisromaani Sossumuija (Aho & Aho, 2021) vie ajatukset takaisin tuohon vuosien takaiseen koulutuspäivään.

Sen jälkeen on tullut monia uusia, mutta kaikissa on veisattu samaa Median murros -virttä, lisääntyvine säkeistöineen. En tiedä, onko siteeraamani henkilö jo heittäytynyt väkivaltaiseksi.

* * 

Sossumuija-romaanin päähenkilö on saanut lopputilin toimittajan töistään. Syy on mikäpä muukaan kuin median murros eli muun muassa se, etteivät ihmiset enää lue toimittajien kirjoittamia juttuja eivätkä ainakaan halua maksaa siitä.

”Aikakauslehtien luvattu kansa ei enää tilaa kotiinsa sitä kolmatta lehteä. Lehtitalot ovat lirissä.”

Myös päähenkilö on lirissä, taloudellisesti, ja hukassa, ammatillisesti. Hän päätyy tekemään nettimediaa.

”Sitä huttua jota selata, kun tylsistyttää. Kun ei jaksa muuta, mutta käsi vielä käy.” — ”Kun vielä kirjoitin pehmeitä arvoja edustavaan perhelehteen elämänmakuisia selviytymistarinoita, saatoin hetken kuvitella tekstistä olevan oppia, lohtua tai tukea jollekulle. Tämä nettihuttu on kuitenkin jotain ihan muuta.”

Hän haluaa vielä freelancetoimittajaksi, mutta toimittajanhommiin jääneistä ex-kollegoista ei ole apua.

”Häneltä ei irtoa neuvon neuvoa pian työttömälle toimittajalle, vaikka lähes rukoilen häntä kertomaan, mitä juttuja hänen lehteensä kannattaisi tarjota. Hänestä ei ole tueksi, sillä hän pelkää oman paikkansa puolesta.”

* * 

Kirjan nimen mukaisesti päähenkilö hakeutuu sosiaalityöntekijäksi. Se on varma leipäpuu ja aidosti merkityksellinen työ, vaikkakin raskas ja kaikennielevä.

Median murros ja oikeiden journalististen töiden katoaminen jonnekin sometuksen ja nettihutun ja maksetun, journalistiselta näyttävän mainossisällön mielettömään pyörteeseen, viiltää läheltä. Tiedän useita entisiä toimittajia, jotka nykyisin ovatkin opettajia, fysioterapeutteja ja bussikuskeja.

Samalla ajaudun pohtimaan, onko Sossumuija autofiktiivinen teos. Niina Rapo on entinen toimittaja. Muistan joskus olleeni hänen kanssaan samassa koulutus- tai hengennostatustilaisuudessa, jossa koetettiin valaa tulevaisuususkoa toimittaja-freelancereiden päähän. Muistan myöhemmin sosiaalisesta mediasta lukeneeni, että Rapo todella lähti sossumuijaksi. Tämä myös kirjan tekijäesittelyssä kerrotaan.

Onko sillä väliä, onko teos autofiktiota? Mitä lisäarvoa minulle lukijana tuo se, että tiedän tapahtumien ainakin osittain käyvän yhteen kirjailijan elämän kanssa? Entä onko autofiktiivisyydellä eri asteita, yhdestä prosentista liki sataan? Autofiktiivisistä romaaneista ja myös historiallisista henkilöistä kirjoitetuista elämäkertaromaaneista viriää usein keskustelua. Toiset tuntuvat vaativan niiltä faktoissa pysymistä, toiset teroittavat, että kyseessä on fiktiivinen romaani, vaikka kertoisikin oikeista ihmisistä.

* * 

Sossumuija ei kerro Mikael Agricolasta tai muustakaan sellaisesta henkilöstä, jonka vaiheista voi muualta lukea. Se, etten tiedä, mikä on totta ja mikä ei, ei vaivaa minua. En silti voi olla aika ajoin ajattelematta sitä. Tieto kirjailijan taustasta tuo tarinaan vakuuttavuutta ja uskottavuutta. Mediamaailman kuvailut tuntuvat tutuilta ja tosilta, mutta sosiaalityöntekijän arkeen en ole koskaan päässyt tutustumaan. Sossumuijassa pääsen.

”Nuoret, joilla ei ole ketään, kenelle puhua. Ei toiveita, ei unelmia. Tunne siitä, että kaikki menee mönkään kuitenkin, niin kuin on mennyt alusta asti. — Työ on helvetillisen raskasta, mutta päivät kuluvat hervotonta vauhtia. Työssä on imua, ja ainakin yritän auttaa muita ihmisiä. Siitä tulee mantrani.”

Sosiaalityöntekijän arkea olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin. Kirja on lyhyt (111 s.) ja tiivis, ja sossumuijan työ jää lopulta sivurooliin. Sitä enemmän kirja on kertomus identiteettikamppailusta ja vanhenemisesta. Millaista on olla keski-ikäinen nainen uuden edessä? Hakeutua uudelle alalle, etsiä rakkautta ja koettaa löytää elämälle tarkoitus? Vieläpä niin, että vapautuisi vertailemasta elämäänsä ystävien ja kollegoiden elämään.

Ikääntyminen on kirjassa esitetty kurjistavasti. Kirjan päähenkilö on vasta 46-vuotias, mutta kuvailee tuntemuksiaan ja olotilojaan kuin olisi lähempänä seitsemääkymmentä. Mielestäni 46-vuotias on vielä nuori ja terhakka! Toki on tunnustettava, että olen itse saman ikäinen. En voi lukea myötäsukaan geriatrisia kuvailuja ikätoverista.

Vanhenemisen inhorealismi toisaalta sopii Sossumuijan sävyyn. Kirjassa on usein toivoton tunnelma. Ennen aikojaan vanhuudelle antautuminen tummentaa tunnelmaa entisestään.

* * 

Katkelmallinen tarina vetää, samastumispintaa on, ja Rapon käyttämä kieli ja sitaatit toimivat. Olisin vain toivonut, että luettavaa olisi ollut enemmän. Napakan lukukokemuksen jälkeen tuntuu melkein kuin kirjailija olisi ollut tahallaan tyly. Näin lyhyesti tämä nyt kerrottiin, ota tai jätä. Ihan sama mulle. Vasta muutama päivä lukukokemuksen jälkeen alan ymmärtää, että nämä 111 sivua tarjosivat päähenkilöstä kaiken tarvittavan.

Teos tarjoaa synkkyydessään lopulta tietynlaisen vapahduksen: Toivottomuuden hyväksyminen on ihan okei.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua