Yskin voi juoda vaikka absinttia, kuten Edgar Degas’n maalauksessa (1876). Kuva: Wiki Commons
KOLUMNI | Muutama ajatus kilahti Ulla-Maija Svärdin päähän sinä aamuna, kun hän sai kuulla olleensa ”masturdeittailemassa määmatkalla”.
”Jee, minut on taas vapautettu!”
Helsingin Sanomien (27.9.2023) haastattelema Karoliina opastaa minua uudesta maailmanihmeestä, masturdeittailusta:
”Masturdeittailu on hauska sanaleikki, mutta itse puhun yleensä omasta ajasta.”
Häh? Sitä mukaa, kun pää kuumenee, alkaa aamukahvi jäähtyä kupissa:
”Soolodeitit tarkoittavat ihmisen omia treffejä, ikään kuin tapaamista itsensä kanssa. Soolotreffailijoiden ajatus on, että mukavia asioita voi tehdä myös yksin, eikä siihen tarvita esimerkiksi kumppania.
Ilmiöstä on tullut puheenaihe sosiaalisessa mediassa. Videopalvelu TikTokissa ja kuvapalvelu Instagramissa lukuisat soolodeittailijat kertovat yksintreffeistään ja niiden herättämistä ajatuksista.”
(Raisa Mattila, HS, 28.9.2023)
* *
Ah ja Höh, Tik ja Tok, Niks ja Naks – tämä on boomer-ikäiselle täti-ihmiselle, entiselle hipille jo liikaa!
Elämme aikaa, jolloin lehdet opastavat laittamaan pakkasilla pipon päähän ja vanttuut käteen.
Nyt on sitten keksitty, että ihminen voi olla hetkittäin ihan yksin ja mennä vaikka kauppaan, ravintolaan ja elokuviin. Sanoman läpiviemiseen tarvitaan kokonainen aukeama maan suurimmasta sanomalehdestä.
Jee, minut on taas vapautettu!
* *
Yksinolo ja -elo on kautta aikain ollut todellisuutta monille, joko itse valittu elämäntapa tai kohtalon asettama. Yksinolo on monesti yksineläjien yksinoikeus, mutta yksinäisyyttä tuntevat kaikki, usein se korostuu joukossa. Sanon sen kokemuksesta.
Ei ole kuitenkaan tullut mieleen, että yksinolosta pitäisi kokea sosiaalista häpeää. Anteeksi röyhkeyteni, mutta kun haluan nähdä ihmisiä, istun kahviloissa ja puistoissa tai käyn lähibaarissa keskustelemassa tuttujen ja puolituttujen kanssa. Kun haluan nähdä elokuvan, mennä konserttiin tai teatteriin, ostan lipun ja menen, on minulla seuraa tai ei.
Nyt sain tietää harrastaneeni masturdeittailua. Tunnustan tehneeni sitä jo silloin, kun en vielä elänyt itsekseni. Enkä ollut perheen ainoa sitä syntiä harrastava!
* *
Nyt, samalla lätkäniskulla, tuli toisestakin kärpäsestä härkänen. Selvisi nimittäin sekin, että toissa keväänä tekemäni kahden kuukauden pituinen matkani olikin määmatka.
Kappas vaan! Häämatkalla kun en ikinä ole ollutkaan, vaikka kahdesti on maistraatissa vihitty. Määmatkalla ne väliin jääneet kuherruskuukaudet vietin siis uusimman tiedon mukaan ihan yksin ja hissukseen. Ei edes tehnyt kipeää, eikä nolottanut!
Vaikka en mikään omia polkujaan kulkeva, entisten tupakkamainosten sankariratsastajan reinkarnaatio olekaan, nautin riippumattomuuden ja vapauden tunteesta, jonka itsenäinen haahuilu mielelleni tuottaa. Ei tarvitse sauhuilla kuin omaan suuntaan ja voi keskittyä täysillä tarkkailemaan ympäristöä, ihmisiä ja heidän välisistä suhteitaan.
Tähän asti olen elänyt täydessä viattomuuden tilassa, ymmärtämättä tällaisten itsensä kanssa harjoitettavien ihmissuhdekiemuroiden pendelöinnin merkitystä.
* *
Vanhat narratiivit saavat haalistua rauhassa myös Pompeijin raunioiden seinillä lukukelvottomiksi, kun uutta pukkaa. Tänä hektisenä nykyaikana, viisaus tulee erityistason seksuaaliterapeutilta, nyt kun seksikin on erityisempää kuin muinaisessa Rooman valtakunnassa ja päivitetty uuteen versioon:
”Ajatus on se, ettei kenenkään tarvitse odottaa suhdetta tehdäkseen kivoja asioita.”
Siinäpä se, näin on narratiivit! Päiväkahviseuraakaan ei tarvitse enää etsiä Hesarista, kaffeet, chait ja muut voimajuomat, voi juoda luvan kanssa ihan itse ja missä haluaa.
Mutta, kuten aina, ulko-oven takana yksinäistä kulkijaa vaanii vaara. Varoituksen sanat kuullaan terapeutin suusta:
”Yksindeitillä voi tulla helposti tietoiseksi itsestään, mikä taas voi johtaa sisäiseen kritiikkiin. Mieleen voi tulla ajatuksia, että tämä onkin ihan tyhmää.”
Siitä kai tässäkin kenkä puristaa, yksin ollessa ja ajatellessa päähän voi pälähtää monenlaista! Meille elämänpoluilla harhailijoille sataa opastusta joka lähtöön, jottei vaan langettaisi. Voimaantua pitää ja olla itselleen armollinen.
Pannaan kuitenkin pipat päähän, ettei päävärkki jäädy kun mennään pakkaseen, yksin tai kaksin!
Ulla-Maija Svärd
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
