ESSEE | Tulen aina olemaan evakkojen lapsi. Kun synnyin, jatkosodan päättymisestä oli kulunut 16 vuotta. Siis ei juuri mitään.
”Ei anneta naruja keikuttajien käsiin. Ei meitä nyt uhkaa paha muu maailma tai korona, vaan sisäinen näköalattomuus.”
Isäni syntyi 12.4. tai 20.4.1917. Päivämäärä on jäänyt epäselväksi. Syntymät ilmoitettiin tuolloin kirkonkirjoihin joskus kuukausienkin kuluttua itse tapahtumasta eikä Anna Votkinilla ollut välttämättä almanakkaa. Maailmassa tapahtui muutenkin.
Tsaari Nikolai II oli syösty vallasta kuukautta aiemmin. Itsenäinen Suomi vasta odotti syntymistään.
Ukkini Mikko olisi täyttänyt 130 vuotta 16. marraskuuta. Isäni Mikon kuolemasta tuli 5. joulukuuta 29 vuotta ja poikani Mikko täytti 29. syyskuuta 16 vuotta.
Mikkojen ketju on minulle muistutuksena Suomen historiasta.
Näin itsenäisyyspäivän jälkeen on hyvä hetki avata Mikko Votkinin, sittemmin Välinoro, nuoremman armeija-aikainen sininen kangaskantinen muistokirja. Hän kävi varusmiespalveluksen Viipurin Tervaniemen varuskunnassa keväästä 1938 kesään 1939.
Muistokirjasta saan lukea runoja ja värssyjä piirroksin monella kielellä – olihan Viipuri ennen sotia Suomen kansainvälisin kaupunki.
Nuoret miehet tiesivät paikkansa. Taistelutahtoa taottiin. Karjala oli etulinjassa.
Laatokan pohjoisrannan Suistamon Ahvenlammilla Anna Votkin laski, että kaksi vanhinta poikaa on pian tositoimissa.
* *
Pojat selvisivät. Isäni palveli lääkintäalikersanttina, sitoi haavoja ja sanoi viimeisen lohduttavan sanan menehtyvälle.
Kun Laatokan yli lähti sodan viimeinen kuljetus, moottorivene oli täynnä haavoittuneita. Se saatiin perille.
Setäni oli jo ruumiskasassa, kun joku huomaavainen mietti, että tuo kerros sittenkin elää. Hänet hoidettiin kuntoon. Käsipuolena elämä vasta alkoikin, opinnot metsänhoitajaksi ja sotainvalidien hiihtomestaruudet Euroopan tasolla.
Sodan jälkeen elefantti piti syödä pala kerrallaan. Perheen perustaminen ei ollut ensimmäisenä tarpeiden jonossa. Isä auttoi evakkoon joutuneita vanhempiaan, isovanhempia ja karjalaisia uusilla kotikonnuilla, hankki ammatin ja työn.
Isäni kirjoittamat kirjeet äidille seurusteluvaiheessa 1954 ovat sykähdyttäviä. Niissä näkyy ilo, toivo ja huumori, vaikka molempien vanhemmat ovat vakavasti sairaita. Viesti on, että kaikki kirkastuu, kun päästään saman katon alle.
Molemmat ovat syntyneet luovutetussa Karjalassa, naapurikylissä. Nyt tiet ovat kohdanneet työreissulla Kerimäellä, kun aloitteleva maanmittari tarjoutuu uudella Austinillaan viemään kylän nuoria tansseihin.
Tulen aina olemaan evakkojen lapsi. Kun synnyin, jatkosodan päättymisestä oli kulunut 16 vuotta. Siis ei juuri mitään.
Elin sotaa ja menetettyä Karjalaa koko lapsuuteni Karjala-Seuroissa, ortodoksien opintopiirissä Tiistaiseurassa, pyhäkoulussa, kesäjuhlilla ja praasniekoissa. Loppusilaus tuli normaalin koulupäivän päätteeksi pidetyillä uskontotunneilla.
Siksi olen tällainen.
Minulle on sama missä asun. Juttelen mielellään muunmaalaisten ja muunuskoisten kanssa. Viihdyn parhaiten ulkomailla, mutta geenini huutavat kesän tullen rajan pintaan.
* *
Suomi on minulle kieli. Se on ilmaisumuodoista ihanin. Siihen mahtuu vatruska, viiskulma, valmuska ja virpovitsa. Ja miljoona muuta herkkää sanaa.
Se kieli jättää kohteliaasti arvoituksen verhoon kolmannen persoonan sukupuolen. Sen partitiivi on mahdoton ulkomaalaiselle. Se on samaan aikaan hakkaava, jankuttava ja ihanan laulettava.
Siinä on kahdeksan murretta, joista itäisin ei ymmärrä läntisintä.
* *
Isäni veti aina lipun salkoon. Molemmissa lapsuuteni omakotitaloissa ensimmäinen hankinta puutarhaan oli lipputanko. Elin kotia, uskontoa ja isänmaata.
Vanhempani saivat neljä tytärtä, joiden innostus 1970-luvun nuorten lailla marxismiin sai isäni näkemään Karlin punaista.
Isäni oli nykykatsannossa feministi. Hän kannusti tyttäriään astumaan johtoon.
Suomi on yhä hieno maa asua. Meillä on viisaat päälliköt ja toimiva demokratia.
Ei anneta naruja keikuttajien käsiin. Ei meitä nyt uhkaa paha muu maailma tai korona, vaan sisäinen näköalattomuus.
Vertaus kolmekymmentälukuun ei ole liioittelua.
Kellareissa syntyy blogeja, joiden ajatuksia ei kannattaisi nostaa päivänvaloon. Viimeisten puoluekannatusmittausten mukaan meillä on pian johto, joka ei usko moniarvoiseen Suomeen.
Näiden ihmisten historia- ja yhteiskuntakäsitys on itse kirjoitettua vääntelyä, ei taisteltua ja elettyä.
Anne Välinoro, teksti ja kuvat
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
Kiertoilmaisujen sietämätön keveys ja tuska – kolumni pyhäinpäivälle
KOLUMNI | ”Minä en enää varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta kammoan jäähyväisiä. Pelkkä ajatus hyvästeistä elämäni ihmisille pakahduttaa sydämeni”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
