”Jo nuorena tyttönä kirjat veivät minut toisiin aikoihin ja paikkoihin. Rakastin Mika Waltaria, jonka siivellä pääsin kurkistamaan 1920-luvun nuorten elämään.”
Kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan sellaista tahtia, että edes Väyrynen ei ehtisi kaikkea lukea. Lukijan kannalta se on vain hyvä, sillä suuresta tarjonnasta riittää mielenkiintoista luettavaa kaikille, Marja Aaltio kirjoittaa kolumnissaan.
Kuulun kahteen hyvin erilaiseen lukupiiriin. Toisessa vain suositellaan hyvää lukemista, mutta ei sen kummemmin kommentoida luettua. Toisessa sovitaan yhteisesti kirja, jonka kaikki lukevat ja sitten siitä keskustellaan.
Saman kirjan lukeva kirjapiirimme valitsee luettavan teoksen yhdessä. Aina valittu teos ei kuulu omien lempikirjojen joukkoon, mutta se onkin juuri se hieno juttu. Lukupiirin ansiosta olen tarttunut kirjoihin, joita en olisi muuten löytänyt tai tullut lukeneeksi. Joskus olen niistä jopa nauttinut.
* *
Minulla on kirjapiirissä ystävä, joka joskus naurussa suin toteaa, että ei kai taas sitä suomalaista ankeutta! Toki hän kotimaisiakin kirjoja lukee, mutta ankarat olot ja sotakuvaukset eivät saa hänen kiinnostustaan.
Minä taidan puolestani rakastaa tuota ystäväni karttamaa suomalaista ankeutta. Olen viime vuosina tarttunut yhä useammin fiktioon, joka palaa Suomen historiaan. Olin melkein unohtanut, miten paljon pidän historiallisesta romaanista.
Tiedän, että moni kirjailija käyttää paljon aikaa ja vaivaa historiallisten faktojen tarkistamiseen. Jos romaanissa puhutaan 1600-luvusta tai vaikka Suomen kultakauden taitelijoista, voin luottaa siihen, että faktat ja monet yksityiskohdat ajankuvasta ovat oikein, vaikka tarina sinänsä on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.
* *
Kaunokirjallinen teos on hauska tapa oppia historiaa. Siinä tulee samalla kertaa huvi ja hyöty. Yksi hurjan koskettava teos oli Anneli Kannon Veriruusut. Kanto kuvaa teoksessa vuoden 1918 tapahtumia Tampereella ja muualla Pirkanmaalla. Historian tapahtumat menivät ihon alle, kun kävelin tavallisena rauhallisena arkiaamuna samoilla kaduilla kuin sodan keskellä eläneet nuoret tytöt.
Jo nuorena tyttönä kirjat veivät minut toisiin aikoihin ja paikkoihin. Rakastin Mika Waltaria, jonka siivellä pääsin kurkistamaan 1920-luvun nuorten elämään. Suuri illusioni veti lukemaan muutakin Waltarin tuotantoa. Vuosikymmenen tunnelmiin olen myöhemmin palannut lukemalla muun muassa Kjell Westön kirjoja.
Mika eli tuon ajan, minä ja Kjell voimme vain kuvitella. Mutta siinä se kirjallisuuden voima juuri on. Kirjailijalla on taito kuvitella itsensä toisen nahkoihin ja tarjota tuo elämys myös minulle, lukijalle. Samalla kirjailija pitää peiliä edessämme, kertoo meistä itsestämme jotain tärkeää, jonka avulla voimme rakentaa kuvaa maailmasta ja itsestämme.
Noita maailman rakennuspalikoita tarjoaa jokainen kirja. Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi suosittelen lukemaan. Kaikkein tärkein syy lukea on kuitenkin tämä: lukeminen on hauskaa!
Marja Aaltio
Aleksis Kiven päivänä 10.10.2019 vietetään myös suomalaisen kirjallisuuden päivää.