Kuva: Olli Sotamaa
KOLUMNI | Olli Sotamaa arvioi uuden sarjakauden kynnyksellä suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsyyttä ja jakaa vinkkinsä parhaista suomenkielisistä jalkapallokirjoista.
”Suomi ei edelleenkään ole jalkapallon suurvalta, ja tämä näkyy muun muassa siinä, että moni suomalaisten kirjoittajien ansiokkaimmista raapustuksista koskee muiden maiden jalkapalloa.”
Keväällä 2000 intoilin kahdesta tuoreeltaan suomeksi ilmestyneestä jalkapallokirjasta. Simon Kuperin Matka pallon ympäri ja Eduardo Galeanon Jalkapallo valossa ja varjossa keskittyivät jalkapallon yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ulottuvuuksiin ja olivat ihan jotain muuta kuin siihen mennessä satunnaisesti selailemani seurahistoriikit ja palloilijaelämäkerrat.
Vaikka molempien kirjojen alkukieliset laitokset olivat ilmestyneet jo joitakin vuosia aiemmin, suomenkieliset versiot sisälsivät lupauksen, että tuoreeltaan alkaneella uudella vuosituhannella voisi lukea jalkapallosta elegantisti ja oppineesti myös suomeksi. Kirjoitin kirjoista innostuneesti Aamulehteen ja juuri perustettuun Voimaan. Taisin myös haaveilla riippumattomasta suomenkielisestä jalkapallokulttuurijulkaisusta.
Samoihin aikoihin jalkapallointoilijoiden keskustelupalsta Futisfoorumilla pohdittiin aktiivisesti, millaisin askelin Suomesta voisi tulla jalkapalloyhteiskunta. Omassa päässäni laadukkaiden jalkapallokirjojen julkaiseminen suomeksi oli elimellinen osa projektia.
* *
Neljännesvuosisata myöhemmin voidaan ainakin puolivakavissaan arvioida, missä vaiheessa suomalainen jalkapalloyhteiskunta on. Määrällisillä mittareilla eteenpäin on menty. Vuosittain julkaistavien suomenkielisten kirjojen määrä on kasvanut merkittävästi. En ole enää pitkään aikaan ollut perillä siitä, mitä kaikkea aiheesta julkaistaan.
Toinen todiste kasvaneesta sivistystasosta ovat suomenkieliset käännökset jalkapallokirjallisuuden ”moderneista klassikoista”. Muun muassa Foerin Jalkapallon maailmanselitys, Andersonin ja Sallyn Numeropeli, Wilsonin Pelien peli sekä Kuperin ja Szymanskin Soccernomics ovat luettavissa aivan kelvollisina suomennoksina.
Osaltaan kirjat myös heijastelevat jalkapallon kehitystä Suomessa. Kun miesten maajoukkue vihdoin vuosikymmenien odotuksen jälkeen selvisi EM-kisoihin, ”Huuhkajien” pelaajista ja ilmiöstä ylipäätään kirjoitettiin ainakin puolentusinaa kirjaa.
Tässä näkyy myös jalkapallokirjoittamisen sukupuolittuneisuus. Vaikka ”Helmarit”, Suomen naisten maajoukkue, on ollut viime vuosikymmenet vakiokamaa arvokisoissa, naisten jalkapalloon keskittyviä kirjoja on edelleen vain kourallinen. Näistä esimerkiksi Johanna Ruohosen Naisten laji on nokkelasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä kokonaisuus.
Urheilijaelämäkerrat ovat perinteisesti suosittu, mutta samalla myös varsin hankala laji. Huippuunsa viritetyillä nykyfutaajilla on lopulta aika vähän aikaa tehdä mitään kiinnostavaa jalkapallon ulkopuolella. Lisäksi kiinnostavienkin hahmojen kirjat typistyvät liian usein nopeasti kyhätyiksi haastattelumuisteloiksi vailla erityistä yritystä ilmiöiden laajempaan kontekstointiin.
En ole viime vuosina kovin monta elämäkertaa kannesta kanteen lukenut, mutta Megan Rapinoe -kirja Yksi elämä on jäänyt mieleen innostavana lukukokemuksena. Trumpin huseeratessa taas Valkoisessa talossa, rohkean ja sanavalmiin jalkapalloilijan kirja on kylmäävän ajankohtainen.
* *
Suomi ei edelleenkään ole jalkapallon suurvalta, ja tämä näkyy muun muassa siinä, että moni suomalaisten kirjoittajien ansiokkaimmista raapustuksista koskee muiden maiden jalkapalloa. Esimerkiksi Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis-kirja on tarkkanäköinen ja hauska, ja Johanna Nordlingin Jalkapallon muotoinen Saksa seikkaperäinen ja huolellisesti taustoitettu.
Useammassa tässä kirjoituksessa mainitussa kirjassa käsitellään myös kannattajakulttuuria, mutta suomalaisseurojen kannattamisesta on joitain seurahistoriikkeja lukuun ottamatta kirjoitettu aika vähän. Paavo Arhinmäen Kaiken se kestää sisältää jokusen varsin hauskan anekdootin Suomen maajoukkueen kannattajien reissuilta.
Jalkapallo on suosittu lasten ja nuorten romaanien aihe, mutta laadukasta kaunokirjallisuutta janoava saa liian usein suositukseksi vain menneiden vuosikymmenten Jukka Pakkaset ja Atik Ismailit. Olen yrittänyt lukea muun muassa T. T. Kallion Helleauerta ja Juha Hietasen Huuhkajan siipiä, mutta osuvimmaksi viime vuosien fiktioksi taitaa edelleen nousta Otsamon ja Kallion FC Palloseura -sarjakuva.
Onko kirjallinen jalkapalloyhteiskunta siis valmis? Tuskin, mutta kun uusi sarjakausi huhtikuun alkuviikkoina käynnistyy, jalkapallointoilijalla on varmuudella valittavanaan huomattavasti mittavampi kattaus laatukirjoja kuin neljännesvuosisata sitten. Kiviä taskuun. Ja ehkä joku kirjakin.
Olli Sotamaa
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan
RUNOUS | Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen.
M.A. Castrénin wau: Suomen kielen aikakausi tieteen kielenä saattaa jäädä reilun sadan vuoden mittaiseksi
KOLUMNI | Autonomian ajan kielentutkijat työskentelivät itseään säästämättä kohottaakseen suomen laaja-alaisten sivistyskielten joukkoon.
Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla
ESSEE | Ulla-Maija Svärd kirjoittaa Leea Klemolan näytelmien herättämistä ajatuksista ja siitä, ettei teatteritaiteen tarkoitus oli pitää arkea loitolla vaan tuoda siihen sisältöä.
Kuratointia kuratoinnin päälle – XXIX Mäntän kuvataideviikot lähtee kesää kohti sanomalla EI
KUVATAIDE | Kuraattori Krister Gråhn päätti luopua vallastaan ja avata kuratoinnin ideaa ja ilosanomaa suuremmalle väkimäärälle.