Kalevalainen luontosuhde – kuinka suomalaiset todella suhtautuvat luontoon?

Yksityiskohta Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Sammon taonta (1893). Kuva: Wiki Commons / Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

Suomessa on perinteisesti arvostettu metsiä niiden taloudellisen hyödyn vuoksi, mutta viime aikoina Suomen vähentyvien luonnonmetsien tilanne on herättänyt huolta.

Keskustelussa onkin nähtävissä kaksi näkökulmaa. Toisaalta metsiä lähestytään niiden taloudellisen hyödyn kautta, toisaalta metsien hakkuita vastustetaan. Usein metsiä puolustaessa vedotaan niiden hyödyllisyyteen hiilidioksidin sidonnassa tai kenties esteettisesti. Metsien olemassaolo nähdään erottamattomana ihmisen hyvinvoinnista.

Luontoa ja metsiä voidaan kuitenkin myös pitää itsessään arvokkaina ekosysteemeinä ja organismeina. Tämä näkökulma lytätään helposti kaupunkilaisten luonnosta vieraantuneena idealismina. Mutta kuinka läheisissä väleissä luonnon kanssa suomalaiset ovat koskaan olleet?

Vastausta voi etsiä Kalevalasta.

* *

Kirjassaan Sapiens: ihmisen lyhyt historia Yuval Noah Harari esittää, että uskontojen kehitys heijastaa ihmisen suhdetta luontoon. Hararin mukaan metsästäjä-keräilijöiden animistisissa uskomuksissa jokaisella olennolla ja myös merkittävillä luonnonilmiöillä ja paikoilla uskottiin olevan oma sielunsa, jota ei sopinut suututtaa. Luonnon etu oli siis otettava huomioon.

Animistiset uskonnot eivät tältä osin nähneet eroa ihmisen ja eläimen välisessä arvossa. Petoeläimiä toki pelättiin ja saaliseläimiä saalistettiin, mutta ihminen nähtiin pohjimmiltaan niiden kanssa tasa-arvoisena.

Hararin mukaan kaikki muuttui maanviljelyksen myötä. Kun ihminen kesytti muut eläimet ja omisti maan, tuli eläimistä omaisuutta, hyödykkeitä. Petoeläimistä taas tuli vihollisia, jotka uhkasivat ihmisen toimeentuloa. Samalla ihmiset loivat jumalat.

Animististen uskontojen henkien tilalle tuli inhimillisiä hahmoja, jotka heijastivat ihmisen minäkuvaa. Jumalat kuvastivat uutta maailmanjärjestystä jossa ihminen oli maailman kaitsija – luonnon herra – ja luonto taittui ihmisen tahtoon. Roomalaisen runoilijan Ovidiuksen sanoin: “Kun muut maailman oliot vain maahan arkana katsoo, ihminen yksistään saa nostaa pystyhyn päänsä, silmätä taivoa kohti ja nähdä tähtien tarhat.”

Mutta kuinka Kalevala sopii Hararin kuvioon?

R.W. Ekman: Väinämöisen soitto (1866). Kuva: Wiki Commons

* *

Suomalaisessa muinaisuskossa pyhyys löytyi metsästä. Muinaiselle suomalaiselle metsä oli pelottava paikka, jossa henget ja haltijat asuivat. Samalla metsä toimi myös esikristillisenä hautausmaana, kalmistona.

Onkin hyvä huomata, etteivät suomalaiset muinaisuskomukset oikeastaan olleet uskomuksia. Kyse oli tiedosta, jonka varmuus vaihteli. Siinä mielessä suomalainen luontosuhdekin poikkeaa teistisistä uskonnoista. Muinaissuomalainen maailma ei ollut kalevalainen ”sankareiden maa”. Pääasiassa se oli metsien maailma.

Kalevala sen sijaan on maatalousyhteiskunta. Sen päähenkilöt ovat tilallisia, heidän rikkautensa kultaa, viljaa ja karjaa. Karjaa uhkaavat eläimet, erityisesti sudet, nähdään vihollisina. Feministisestä näkökulmasta voidaankin kysyä onko sattumaa, että Kalevalan itsenäisin naishahmo ja antagonisti Louhi tunnettiin kansanuskomuksissa pelättyjen ja vihattujen susien emuuna eli kantaäitinä?

Tarinan sankarit, kuten Ilmarinen ja Väinämöinen, heijastavat sen sijaan ihmisen kykyä muokata luontoa. Samalla he edustavat muuttuvia suhteita luontoon. Ilmarinen on seppä, joka muovaa luonnosta tahtonsa mukaisen. Väinämöinen taas tietäjä ja runonlaulaja.

Osa muinaissuomalaisista runonlaulajista on tulkittu tietäjiksi, joiden voimien salaisuus on heidän tiedoissaan nimistä ja “syntyjen saloista”, siis asioiden alkuperästä. Shamaani, joka tunsi jonkin asian sanat, saattoi hallita kyseistä asiaa. Runonlaulajissa voi siis nähdä sekä tahdon hallita että pyrkimyksen ymmärtää luontoa.

Kalevala on luotu vasta 1800-luvulla, Elias Lönnrotin erinäisistä kansanrunoista kokoamana eepoksena – eikä se edes ole erityisen suomalainen, vaan suurelta osin karjalainen. Sen pohjana toimineet runot ovat kuitenkin ikiaikaisia.

Hararia tulkiten Kalevala asettuukin animististen luonnonuskontojen ja teistisen agrikulttuurin välille. Se on metsien ja järvien maailma, jossa ihminen elää luonnosta ja luonnossa, sitä hyödyntäen ja peläten. Sen jakautunut maailmankuva kuvastaa myös suomalaisten nykyistä jakautunutta luontosuhdetta.

Topi Lepojärvi

* *

Lähteet

• Haavio, M.: Suomalainen mytologia. 1967.
• Harari, Y. N.: Sapiens – ihmisen lyhyt historia. 2011, Bazar. 6. painos. S. 238–241.
• Harva, U.: Suomalainen muinaisusko. 1948, WSOY.
• Ovidius. Muodonmuutoksia. Suomentanut Arti, V. (1935) Werner Söderström osakeyhtiö.
• Sommar, H.: Suomalaisessa kansanuskossa vilisee jumalia ja haltijoita, pyhyys löytyy metsästä. Yle 9.2.2020.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua