Viron ja Ukrainan liput viestivät yhteydestä Tallinnassa. Kuva: Kari Pitkänen
KOLUMNI | Venäjän tavoite on Ukrainan valtion, kulttuurin ja identiteetin tuhoaminen. Samaa reseptiä valekansanäänestyksineen on jo kerran kokeiltu Baltian maissa, muistuttaa Kari Pitkänen Ukrainan kansallispäivän kolumnissaan.
”Ne selvisivät, mutta tuska ja pelko jäivät. Siksi Virossa Ukrainan asia koetaan vielä selvemmin omaksi kuin Suomessa.”
Kun suomalainen turisti lähestyy laivalla Tallinnan satamaa, vasemmalla rannalla parin kolmen kilometrin päässä keskustassa näkyy terävä kivinen obeliski ja sitä ympäröiviä betonirakennelmia.
Se on Neuvostoliiton puna-armeijan ja sen rujon tyylin mukainen muistutus sukulaiskansallemme siitä, miten sille kävi toisen maailmansodan ratkaisuissa. Alkoi neuvostomiehityksen ja punaterrorin aika.
Betonikolossi on jätetty raunioitumaan omaan lohduttomuuteensa. Todennäköisesti edessä on koko rakennelman purkaminen, kun tilanne antaa siihen myöten. Sitä odotellessa vastarinta on jo alkanut.
Neuvostoajan muistomerkin taakse on rakennettu kommunismin uhrien muistomerkki. Mustanpuhuvan ja toista sataa metriä pitkän kuilumaisen käytävän seinämiin on toistaiseksi kaiverrettu yli 20 000 virolaisen nimet. He kuolivat karkotettuina, teloitettuina, vangittuina ja pakkotyössä vuosina 1940–1991. Kaikkiaan uhreja oli yli 90 000.
Veriseksi värjätty nallekarhu muistuttaa Venäjän Viron suurlähetystön edessä ”erikoisoperaation” tuhannesta lapsiuhrista ja kaikista sodassa kuolleista. Kuva: Kari Pitkänen
* *
Virolaiset tietävät suomalaisiakin paremmin, mitä itänaapurin voitosta seuraisi.
Politiikan, armeijan, kulttuurielämän ja sivistyneistön johtomiehet ja -naiset perheineen vangittiin tai tapettiin. Maasta karkotetuista moni ei palannut koskaan, loput vasta 1960-luvulla. Virolainen kansallisuusaate kiellettiin yhteisen neuvostoideologian nimissä. Baltian maat liittyivät kansanäänestyksillä ”vapaaehtoisesti” Neuvostoliittoon.
Pane ”Neuvostoliiton” tilalle ”Venäjä” ja tiedät, miten ukrainalaisia kohdeltaisiin Putinin voiton jälkeen. Tai ainakin sitten, kun pari miljoonaa pahinta ”natsia” tai ”nationalistia” olisi ensin raivattu suoraan tieltä kiduttamalla ja niskalaukauksilla.
Putinin ei voi antaa voittaa aloittamaansa sotaa. Eikä hän sitä voitakaan – itse asiassa Venäjä hävisi tämän sodan sillä hetkellä, kun se aloitti hyökkäyksensä puoli vuotta sitten.
Vaikeaa on kyllä kuvitella, miten sota muutenkaan enää päättyisi. Varmaa on vain se, että verta ja kärsimystä on luvassa liikaa molemmille osapuolille.
Sympatiani ovat täysin Ukrainan puolella. Siitä huolimatta kylmää se, miten Venäjä voi samaan aikaan tehdä kansanmurhaa kahdella tavalla: tappamalla ukrainalaisia miehiä, naisia ja lapsia sekä tapattamalla omia vähemmistökansallisuuksiaan – myös suomensukuisia – tykinruokana eturintaman taisteluissa venäläisen herrakansan lymyillessä taustalla ja vedellessä naruista.
Kun tämä vielä tajutaan laajassa maassa, diktatuurin päivät ovat luetut.
Kommunismin uhrien muistomerkki koostuu kahdesta korkeasta kiviseinämästä. Monumentti on toista sataa metriä pitkä. Kuva: Kari Pitkänen
* *
Virolla on ollut tahtoa ja ryhtiä seistä Ukrainan tukena paljon suoraselkäisemmin kuin meillä täällä Suomenlahden toisella puolella. Pieni maa on avustanut Ukrainaa ainakin 250 miljoonalla eurolla. Suomen apu lasketaan joissakin kymmenissä miljoonissa.
Tallinnassa Venäjän suurlähetystö on piiritetty julisteilla, viesteillä ja banderolleilla Ukrainan asian puolesta. Keskustassa liehuu keltasinisiä lippuja tiuhassa, ja osa rakennuksista on valaistu samoilla väreillä joka päivä – ei vain Ukrainan itsenäisyyspäivänä 24. elokuuta, kuten Tampereen Tammerkosken ympäristö.
Täkäläisestä näkökulmasta virolaiset poliitikot käyttävät ehkä turhankin kärkevää kieltä ja ilmaisuja. Historian valossa en ihmettele niitä lainkaan.
Me ehkä hetken luotimme Venäjään, mutta virolaiset eivät hetkeäkään.
Seinille on tallennettu 20 000 virolaisen nimet. Kivipaasille tuodaan yhä kukkapuskia ja tervehdyksiä. Kuva: Kari Pitkänen
* *
Tämän voi sanoa ääneen nyt, kun Euroopassa on 2020-luvulla sodittu julmasti puoli vuotta. Kyse ei edes ole russofobiasta, kuten putinilainen valeuutisointi ja sotapropaganda väittää.
Lännessä yleensä eikä minulla täällä ole syytä vihata tavallisia venäläisiä, vaikka säälinkin sikäläistä pää pensaaseen -asennetta ja halua tehdä ja toimia, kuten ”hyvä tsaari” kulloinkin määrittelee. Suurin osa tavallisista ihmisistä vain haluaa elää omaa hiljaista elämäänsä ja selviytyä parhain päin, kun maailma ympärillä kaatuu.
Sen sijaan meillä on täysi syy pelätä venäläisiä ja olla russofobikkoja, kun tulee puhe putinilaisesta järjestelmästä, sen toimintatavoista ja päämääristä.
Niiden suhteen asenteeni on täysin mustavalkoinen: Ukrainan ja inhimillisyyden pitää voittaa ja isovenäläisen uhon ja uhoajien hävitä.
Kari Pitkänen
Ukrainan värit ovat näkyvillä Tallinnassa joka päivä. Metro Plaza -liikerakennus sijaitsee lähes Viru-hotellia vastapäätä. Kuva: Kari Pitkänen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
