Aleksi Leskinen julistaa kolumnissaan rakkautta tamperelaiselle Cinemadrome-elokuvafestivaalille. Mitä puolustettavaa roskaelokuvakulttuurilla olisi ollut ilman halveksuntaa ja armotonta sensuuria?

Joka kerta sama juttu. Ohjelmanumerot paljastuvat yksi kerrallaan tapahtuman lähestyessä. Kysely ja pohdiskelu ystävien kesken menemisestä käynnistyy ja jatkuu tovin, vaikka lopputulos yleensä onkin selvä. Totta kai me mennään kumpanakin päivänä.

Astun salin ovesta sisään hyvissä ajoin, jotta saadaan vakiopaikat. Kerran tultiin myöhässä, jouduttiin istumaan toisaalle ja poru oli huomattava. Siellä täällä tuttuja kasvoja, odottavaisia ilmeitä. Edessä on paljon istumista.

Ruudulla pyörivät kuvajaiset asettelevat tunnelmaan, antavat osviittaa alkavasta elämysrallista. Sali täyttyy tasaisesti, vuosi vuodelta tiiviimmin. Elokuvasalin valot sammuvat ja tuttu maaginen hetki saapuu äkkiväärän ja verisen trailerin muodossa: ”Cinemadrome – liput suorastaan syödään käsistä.”

Se naurattaa joka kerta. Kotoisa ja rentoutunut olo valtaa ruumiin, vaikka tunnelman tiheys on otollinen leipäveitsellä leikeltäväksi. Kielikuvan veitsen terä tosin olisi itsessäänkin tiheänä kudosnesteestä vehnän sijaan. Tällainen alati toistuva herkkutarjotin – aistien sekä sietokyvyn yltiöryöpytys – on valtaisa, mutta myös kyseenalainen etuoikeus.

* *

Kaikki festivaalissa on pohjimmiltaan kyseenalaista, ja juuri siksi erityistä. Sali ei ole aina aivan hiljainen paikka – Cinemadromen näkemys leffafestarista muistuttaakin enemmän leffailtaa kavereiden seurassa. Se on suomalaisessa sosiaalisessa koodissa hämmentävää, ja siksi vaikeaa. Joka kerta joku pahoittaa mielensä turhanpäiten, kun juuri hänen lempielokuvansa aikana puhutaan ääneen tai nauretaan väärässä kohdassa.

Mieleen tulee tarina kaverista, joka kommentoi rock-keikalla takanansa olleiden ihmisten eläytynyttä yhteislaulua häiritseväksi. Tässä porukassa oma, eristetty elämys ei pääse oikeuksiinsa – kupla on siihen liian laaja ja siksi otollinen jakamiselle.

The Dead Next Door -elokuvan traileri.

Lainkaan elokuvaelämysten merkittävyyttä aliarvioimatta, todettakoon, että vakavamielisyys tekisi Cinemadromesta tarpeettoman monotonisen. Siksi onkin onni, kuinka tarjonnan kirjavuus yllättää joka kerta. Vuosien kuluessa myös loppuillan raskaimpien kalkkunoiden äärelle on alkanut kerääntyä enemmän väkeä.

Se lämmittää mieltä: Cinemadrome, jos jokin, juhlii rakkautta kaikenlaisia elokuvia kohtaan. Monin tavoin heikkolaatuisempiakaan luomuksia sorsimatta.

* *

Ensi vuonna kymmenvuotisiaan juhliva festari on kehittynyt verkkaisesti – kun keskiössä ovat ihmiset ja elokuvat, miksi sörkkiä konseptia. Erinäisiä Cinemadrome-otsikkoisia tapahtumia on alkanut tupsahdella pitkin vuotta erinäisin teemoin ja alati vaihtelevammin tyylilajein.

Varsinaisten leffailtojen mitat ovat hiljalleen vakiintuneet kohtuullisiksi maratoneiksi, iltamien rytmi on asettunut uomiinsa ja jonotus on ihmismäärien kasvusta huolimatta keventynyt. Leffojen väliset vessajonot ovat kompromissi: missatako potentiaalisesti tärkeä kohtaus jonottoman vessakäynnin kunniaksi, vai kestääkö jonotus – ja miten taktiikka korreloi viikonlopun ajan eräänlaisena aulabaarina toimivan kahvilan kanssa?

Ongelmat ovat pieniä, kuten tosiasiassa tapahtuman mittakaavakin, mutta siinä piilee merkittävä osa sen viehätystä. Laajenevuus ja kasvu eivät automaattisesti lisää laatua sen enempää kuin isompi lippuhinta takaisi viihtyvyyttä.

* *

Tietty räväkkä puritanismin ja kapinamielisyyden henki leimaa roskaelokuvakulttuuria. Se on itsepäinen, rohkea ja voi vaikuttaa yksinkertaisen halpamaiselta, mutta on katsojasta kiinni mitä kuonakerroksen alta löytää. Joskus tahattoman hupaisa kengännauhaviritys voi tuntua virkistävältä ja rutkasti odotettua viihdyttävämmältä. Toisina kertoina tekee mieli lyödä itseään painavalla esineellä päähän, kun on raahautunut teatteriin asti.

Koskaan ei voi olla ihan varma, mutta tunnereaktio ja jaettu elämys ovat silti vaivan arvoisia.

Dr. Butcher M.D. -elokuvan traileri.

Kyse ei ehkä olekaan siitä, kehittyykö niinkään tapahtuma, vaan kehittyykö suomalainen roskaleffakulttuuri. Näytöksissä näyttelivät pitkään pääosaa enemmän ja vähemmän räkäiset filmikopiot KAVIn arkistohelmiä myöten, eikä vhs-nauhakaan ollut vieras. Nyt hieman varkain rupinen estetiikka on saanut rinnalleen käsittämättömän hyvän näköisiä dcp-kopioita käsittämättömistäkin elokuvista.

Metsäisten käppäefektimättöjen perinnettä kauan ylläpitäneet kotimaiset tekijät esittelevät vilpittömästi laadullaan vakuuttavia uusia elokuviaan. The Roomista on tullut jokavuotinen kärsimysten tie, jota vauhdittamaan heitellään kertakäyttölusikoita ja lasketaan läpi elokuvan jatkuvia jalkapallonheittoja. Vanhat perinteet ja uudet mieltymykset asettuvat limittäin – ja jokainen sukupolvi ansaitsee oman Rocky Horror Picture Show’nsa.

* *

Suomen leffafestareiden sekaan on tupsahdellut ajan kuluessa enemmänkin erikoistuneita tapahtumia, joissa tarjonta on suunnattu varjoisampia sivupolkuja suosiville vähemmistöille.

Ilmeistä on, että vähemmistö ei ole lainkaan vähäinen, ja ajan myötä arvostus etenkin vanhan videolain aikaan halveksittuja elokuvalajeja kohtaan on alkanut kasvamaa kohti ansaitsemaansa tasoa.

Syy- ja seuraussuhde on yhtä ristiriitainen kuin rakkaus aihepiiriin: mitä puolustettavaa olisi ollut ilman halveksuntaa ja armotonta sensuuria?

Aleksi Leskinen

Cinemadrome Halloween Special 2019 lauantaina 19.10. klo 19 ja Cinemadrome 19 -festivaali 15.–16.11. Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa.