Karita Mattila. Kuva: Jussi Silvennoinen
KOLUMNI | Näin rakennetaan kansakunnan ihanaa kesälumetta ihan pian koittavaa talvea ja idän puhureita vastaan – ja vain 40 kilometriä rajalta.
”Kuka oopperanystävä nyt ei haluaisi nauttia Karita Mattilan debyytistä Lohengrinin Ortrudina, viheliäisenä noitana, joka pettää, panettelee ja juonii.”
Oopperakuume on vallannut Savonlinnan ja pääkaupungista katsoen koko Suomen. Koska helsinkiläiset saapuvat nyt laivueena Savon hassuun Venetsiaan, Savonlinna saa kunnian olla hetken Helsingin kesähuvila ja kulttuuri-Suomen keskipiste.
Nyt on aika näyttää uusin Porsche. Metsämuseo Luston kenttä Punkaharjulla täyttyi viikonloppuna moottorisahaa kalliimmasta pörinästä, kun P-klubilaisilla oli miitti.
Punkaharjun Valtionhotellin terassit tulvivat beessejä pellava-asuja ja keisarinnan huvila Burberry- ja Vuitton-ladyja.
Näin rakennetaan kansakunnan ihanaa kesälumetta ihan pian koittavaa talvea ja idän puhureita vastaan – ja vain 40 kilometriä rajalta, jonne kaavaillaan oikeaa aitaa itse ilkimyksiä vastaan.
* *
Olen taas kerran Olavinlinnassa. Tietenkin, koska kuka oopperanystävä nyt ei haluaisi nauttia Karita Mattilan debyytistä Savonlinnan Oopperajuhlien Lohengrinin Ortrudina, viheliäisenä noitana, joka pettää, panettelee ja juonii haaveellisen Elsan joutsenrakkauden rikki ja ihan pilalle.
Elsa on kyllä aika pihalla muutenkin, joten siihen ei teoriassa paljon vaadita.
Richard Wagner ei ollut teoreetikko. Häneltä häihin valmistautuminen ja hääyö vaativat väliaikoineen 4,5 tuntia. Se on kokonainen koulupäivä.
Olin saanut jonkinlaisen lievän kesäflunssan ennen ensi-iltaa, mutten malttanut jäädä once in a lifetime -ensi-illasta pois.
Minulla oli siis kaksinkertainen kuume kohdatessani opettajani Wagnerin joutsenrunoelman ja sen esittäjät, oopperajuhlaorkesterin, sopraano Karita Mattilan, Lohengrinin, tenori Tuomas Katajalan ja suloisen Elsa-sopraanon Sinéad Campbell Wallacen.
Kuva: Jussi Silvennoinen
* *
Tämä oppitunti ei tunnu päättyvän koskaan. Ensimmäinen tunti uhitellaan orkesterin vuossa, joka virtaa Brabantin mailla muinaisessa Alankomaassa aina ja vain.
Virtaan on siis heittäydyttävä. Wagner ei tunne armoa. Vuo muuttuu joen laveaksi seläksi, paisuu ja pikkuhiljaa hiipuu pienemmiksi uomiksi.
Odotan innolla pääseväni Karitan kanssa kahden, että saisin kuulla jalon lautturin äänen ihan ilman ensemblen airojen loisketta.
Torkahtelen autuaasti kuumeisen ihmisen oikeudella, mutta aina minut noukitaan lautalle.
Ja orkesteri soi. Ja kudos kasvaa.
Ja se soi.
Ja kuoro. Oi.
Linna muuttuu suureksi soittimeksi, joka soi.
Ihmeellistä, ihanaa kidutusta.
Mutta milloin tuo hassuun harmaaseen jakkupukuun ja pitkiin stay-up-sukkiin puettu ilmestys avaa upean, äänenmuodostuksen kannalta optimaalisen suunsa?
Kun se tapahtuu, herään. Kuume on poissa, odotuksen piina on tiessään, kun teräksen luja ja safiirisen soinnikas suomalainen suomuurain soi.
Kahdessatoista vuodessa kömpelöksi muuttunut lavastus elävine projisointeineen, joissa Lohengrin puuhaa ties mitä innokkaan sisustajan ja sunnuntaisutijan tapaan, unohtuu.
Laulaja piirtyy esiin, laulu on tärkeintä.
Laulu on lahja. Karita Mattila on saanut laulun superlahjan, jonka taiteellinen johtaja Ville Matvejeff ymmärsi kysyä kesän juhlille ykkösääneksi.
Sisäänheittäjä tarvitaan, jotta juhlista tulee aidot Juhlat.
Enkä lisää tähän, että sairaat paranevat. Brabantin häiden bonuksena niinkin taisi käydä.
Anne Välinoro
Savonlinnan Oopperajuhlat 4.8.2024 asti. Lohengrinin esityksiä vielä 12., 15. ja 18.7.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kirja kerrallaan kohti jalkapalloyhteiskuntaa
KOLUMNI | Olli Sotamaa arvioi uuden sarjakauden kynnyksellä suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsyyttä ja jakaa vinkkinsä parhaista suomenkielisistä jalkapallokirjoista.
Teatteri on leikkiä ja totta – Leea Klemola naurattaa ja viihdyttää vakavilla ja kipeillä asioilla
ESSEE | Ulla-Maija Svärd kirjoittaa Leea Klemolan näytelmien herättämistä ajatuksista ja siitä, ettei teatteritaiteen tarkoitus oli pitää arkea loitolla vaan tuoda siihen sisältöä.
Pyhän pihlajan varjot runoudessa – karjalaisen kulttuurin jättämät jäljet suomalaiseen lyriikkaan
RUNOUS | Karjalan kielen ja kulttuurin kaiut näkyvät suomenkielisessä modernissa ja nykyrunoudessa. Kieli on kulttuurin ytimessä, se heijastelee ajattelun universumia, ja siksi juuri lyriikka on mitä parhain näkymä karjalaisuuteen.
M.A. Castrénin wau: Suomen kielen aikakausi tieteen kielenä saattaa jäädä reilun sadan vuoden mittaiseksi
KOLUMNI | Autonomian ajan kielentutkijat työskentelivät itseään säästämättä kohottaakseen suomen laaja-alaisten sivistyskielten joukkoon.