”I’m a 14-year-old girl from Finland and I’m your biggest fan” – kirje Lenny Kravitzille

Dear Lenny,

aloitin tämän kirjeen jo vuonna 1996. Luin hiljattain vasta ilmestyneen elämäkertasi, ja päätin jatkaa.

I’m a 14-year-old girl from Finland and I’m your biggest fan, kirjoitin silloin, mutta luulen, että yritin sanoa jotenkin näin:

Tunteeni sinua kohtaan ovat erityisempiä kuin muiden. Minä ymmärrän sinua ja musiikkiasi aivan tietyllä tasolla mutta ymmärrän myös, että fyysinen etäisyys ja ikäerommekin tekee kohtaamisestamme mahdottoman. Onneksi meillä on tämä spirituaalinen, ellei jopa kosminen yhteys apunamme. Tunnen läsnäolosi huoneeni jokaisessa nurkassa aina kun laitan jonkun neljästä levystäsi soittimeeni. Lemppareitani on ehkä Are You Gonna Go My Way kokonaisuutena, mutta yksittäisiä kappaleita voisin luetella joka levyltä monta.

* *

Muistan tarkasti terävän, huhtikuisen valon, ja pölyiset kadut, joita kävelin pienen kotikaupunkini yhtä pieneen levykauppaan ostaakseni ensimmäisen Lenny-levyni, Circuksen. Kaikki sen kappaleet – Rock And Roll Is Dead, Circus, Can’t Get You Off My Mind, Magdalene, In My Life Today – ovat mielessäni yhä huhtikuun värisiä: vähän rujoja ja armottomia, mutta myös lupauksia tulevasta, hennon punervia ja vihreitä. Olin juuri herännyt teiniyteni ensimmäiseen kevääseen.

Muutamassa kuukaudessa olin ostanut kaikki aiemmatkin levysi ja haalinut käsiini jokaisen tiedonmurusen ja musiikkivideon, jotka vain kykenin löytämään. (Tuolloin internet oli minulle vain sana, jonka luokkatoverini Lasse oli kerran sanonut ääneen.) Opiskelin sanojasi, kuviasi ja säveliäsi koulukirjoja ahkerammin, uneksin sinusta öisin. Sulit aurinkorasvalla valelluille reisilleni ranskalaisen musiikkilehden kannesta ja kun Always On The Run kaikui yökerhon avoimesta ovesta kuumana kesäyönä Ranskan Rivieralla, riehaannuin niin, että tanssin kadulla. Minun Lennyni! Olin sinusta ylpeä.

Olin niin lähellä sinua kuin suomalaisen pikkukaupungin kalpeakasvoinen teinityttö vain voi olla – eli en kovinkaan. Mutta nyt voin sen sinulle kirjoittaa, vuosien tuomalla varmuudella: olit yksi ensirakkauksistani. Aikuinen, kaukainen, yksipuolinen, mutta silti yhtä tärkeä. Ensirakkaus vailla vastakaikua määritteli minua ja tulevia suhteitani pitkään. Etäinen palvonta riitti, se oli turvallista.

Monen muun lailla minäkin kuvittelin ensirakkauden olevan ikuista ja muuttumatonta. Nyt kun ajattelen, se oli vain lyhyt pyrähdys, mielen ohi kiitävä järkäle. Jälki jäi, mutta sittemmin aika on hionut, haalistanut ja muotoillut senkin lähes huomaamattomaksi. On ollut hetkiä, kun olen vain irvistänyt ajatukselle sinusta.

Jotain lämpöä on kuitenkin vielä jäljellä. Olet vielä viime vuosinakin tuonut suorastaan riemukasta iloa elämääni, mutta se ei ole liittynyt niinkään musiikkiisi, vaan aivan hirvittävän jättimäiseen kaulahuiviisi tai lavalla kesken kitarasoolon repeäviin nahkahousuihisi.

Missä kalsarit, Lenny? En olisi pystynyt käsittelemään tällaisia asioita teininä.

* *

Viimeksi kun kirjoitin, uskoin sinuun. Uskoin enemmän kuin mihinkään.

Silloin olisin varmasti pitänyt omaelämäkertaasi raamattunani. Olisin säilyttänyt sitä yöpöydälläni, tutkinut välissä olevaa kuvaliitettä kerta toisensa jälkeen, nauttinut elämäntarinasi pienistä yksityiskohdista ja anekdooteista ja niellyt kaiken silmää räpäyttämättä. Se olisi vahvistanut rakkauttani, koska se kertoo elämästäsi kuten silloin halusin siitä kuulla. Se on tarina aitoudesta, pyyteettömyydestä ja periksiantamattomuudesta. Kultaisesta lapsuudesta. Olisin löytänyt samaistumiskohtia, tietysti. Oli minullakin kultainen lapsuus.

Mutta kultaisen lapsuuden kuvaus katkeaa viimeistään silloin, kun muutat pois kodistasi isäsi ja sinun välisten ristiriitojen takia. Vuosikymmenet ovat haalistaneet katkeruuden tunteet ja menneet on annettu anteeksi, ja kerrotkin tapahtuneesta etäisesti, kuin olisi normaalia ja vaivatonta asua 17-vuotiaana autossa Los Angelesissa. Kerronta ei mene tunteisiin.

Olet elänyt poikkeuksellisen elämän, kasvanut monikulttuurisessa perheessä populaarikulttuurin kulta-aikojen keskiössä, nähnyt ja tavannut pienestä pitäen alan kirkkaimpia tähtiä Jackson Fivesta James Browniin, uinut luontevasti piireihin. Etsikkoaikasi oli kuitenkin pitkä ja kävit läpi monia vaiheita ennen kuin löysit sen oman juttusi ja sait esikoislevysi valmiiksi.

Luulen tajuavani tuosta prosessista paljon nyt. Tunnistan sen vaiheita omakohtaisesti, sillä minustakin tuli taiteilija, joka etsii omaa juttuaan. Ja myös minulla on ollut välillä vaikeaa sopeutua odotuksiin ja muiden ajatuksiin minusta.

* *

Tämä on ongelma, Lenny: en enää ole niin kovin kiinnostunut sinusta. Olet kiinnostava vain omien muistojeni kautta. Yhteinen historiamme sai minut tarttumaan kirjaasi ja lukemaan nuoruusvuosistasi, mutta olisin tarvinnut jotain enemmän; enemmän tunnetta, enemmän kirjallista pureksittavaa, enemmän kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Tiedän, että olet jo pitkään halunnut kertoa lapsuudestasi ja taustastasi, ehkä siksi odotin jotain muuta kuin tavanomaista, kronologisesti etenevää elämäkertaa. Jotain kaunokirjallisempaa, syvempää pohdintaa. Mutta tämä on kirja faneille ja olkoon niin.

Jäin kuitenkin odottamaan seuraavaa osaa. Sitä jossa kerrottaisiin sinun ja Lisa Bonetin erosta, rocktähteydestä, Vanessa Paradisista, äitisi kuolemasta.

Luin hiljattain Kim Gordonin Girl in a Bandin ja rakastin sitä, kuinka raadollisesti hän kertoi menestyksestä sekä avioliitostaan ja erostaan Thurston Mooren kanssa. Tekstistä tihkui läpi katkeruus, henkinen etäisyys, rocktähteyden ja palvonnan nurjat puolet. Siinä oli yksityiskohtia enemmän kuin laveaa maalailua. Se on kiinnostavaa.

Muistatko tarpeeksi yksityiskohtia, Lenny?

* *

Loppuiko se siihen, kun se leikkasi rastat pois, kysyi ystäväni eräänä päivänä, kun radiosta tuli I Belong To You, singlejulkaisu viidenneltä levyltäsi 5. Apua, irvistän, niinhän se taisi olla.

Halusin pitää sinut muuttumattomana, sellaisena kuin olin sinuun ihastunut: synkkänä, taiteellisena rocktähtenä hopeisissa housuissa, heiluttamassa pitkiä rastojasi kitara kaulassa. I Belong To Youn videolla keinutat lanteita Bahamalla ja hymyilet vapautuneesti uudessa, lyhyessä tukassasi. Ja ironista kyllä, nyt toivoisin, että et olisi niin jämähtänyt tahmeaan rokkitähtimuottiisi etkä haikailisi niitä aikoja, kun ”musiikkia tehtiin vielä soittimilla”. Vaan ehkä en tunne sinua enää tarpeeksi hyvin sanoakseni näin?

Ja tässähän minäkin olen omine maneereineni, tonkimassa päiväkirjojani. Minäkin kannan kultaista lapsuuttani ja kaukorakkauksien värittämää nuoruuttani mukana ikuisesti, peilaten kaikkea nykyistä sen kautta.

Mietin, miten voisin uudistua vaikuttamatta väkinäiseltä, ikääntyä menettämättä kiinnostusta tähän aikaan, innostua uusista, vieraista asioista. Onko se mahdollista? Mitä mieltä olet?

* *

Tänä vuonna olin yllättäen lähempänä sinua kuin koskaan aiemmin. Se ei kuitenkaan ollut kirjasi ansiota, Lenny, ehei. Eräänä maaliskuisena yönä, vain hetki ennen kuin karaokebaarien ovet jouduttiin yllättäen sulkemaan ja kädestä käteen kiertävät syljenhajuiset mikrofonit laittamaan tauolle, nousin lavalle – tai oikeammin sanottuna astuin lattialle – ja unohdin jännittää.

Tapa, jolla pidät mikrofonia ja keinutat lanteitasi videolla, ja lausut pehmeästi toiset sanat, otat voimaa toisissa ja kurotat falsettiin kertosäkeessä, kaikki se purkautui jostain syvältä sisältäni, niistä muistin kerroksista jotka säilyvät koskemattomina läpi elämän. Ei haitannut, vaikka ääneni särkyi laulaessani it ain’t over til it’s over. Olin vihdoinkin hetken siellä missä sinäkin.

Yhteisistä vuosista kiittäen, Aino

* *

Lenny Kravitz & David Ritz: Let love rule (Like) kaupoissa nyt.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua