Dark Zone, 2010. Kuva: Hannes Heikura
ESSEE | Hannu Vanhanen analysoi valokuvaaja Hannes Heikuran lehtikuvien alkuperäisiä julkaisuyhteyksiä ja kirjoittaa siitä, mistä hän sai vaikutteita valokuvataiteeseensa.
”Hannes Heikura suhtautui kaikkeen vakavasti: itseensä, ihmisiin, taiteeseen ja journalismiin. Valokuvataiteilijana hänestä tuli kantaaottava katukuvaaja.”
Helsinki on ollut monen suomalaisen valo- ja elokuvaajan inspiraation kohde Signe Branderista, Ismo Höltöstä ja Stefan Bremeristä Jörn Donneriin sekä Aki Kaurismäkeen. Hannes Heikura ei pyrkinyt luomaan eri paikoista tunnistettavaa kuvaa kaupungista, vaan rajasi Helsinki-trilogiansa lähinnä kaupungin pimeisiin kortteleihin. Hän pelkisti kuvien estetiikan ja katsojan verkkokalvolle piirtyy kuva Helsingistä suurkaupunkina, joka voisi olla missä päin maailmaa tahansa.
Hanneksen valokuvissa päivän ja yön rajapinnat sulautuvat toisiinsa. Kaupungin kaduilla sykkii viiltävän punainen blues. End of the Roadin kuvien hehkuva oranssi kohtaa Dark Zonen ja We Walk Alonen mustavalkoisen maailman. Ihminen sulautuu osaksi katujen, bussien, lasien, betoniseinien, hiekkarantojen, lumen ja sateen luomia tekstuureja.
Näyttelyiden ja niistä tehtyjen julkaisujen nimet kuvaavat osuvasti kuvausprojektien henkeä. Helsinki-trilogian teon edetessä kuvien kontekstoinnilla ja paikanmäärityksellä oli yhä vähemmän merkitystä. End of the Roadin kuvateksteissä on pelkkä kuvausaika, joka taltioituu automaattisesti digikuviin liitettyihin infotiedostoihin.
Aitoutta etsivä dokumentaristi ja katukuvaaja
Hannekselle ominainen visuaalinen ilmaisu ei syntynyt tyhjiöstä. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa aluksi elokuvaa, mutta vaihtoi pian valokuvataiteen opintoihin. Hän oppi tuntemaan alansa klassikot ja seuraamaan aikalaiskuvaajien tekemisiä. Hannes tunnustautui Asko Mäkelän tekemässä videohaastattelussa Andrei Tarkovskin ja ranskalaisen film noirin (suom. musta elokuva) ihailijaksi. (Mäkelä Asko, 2015).
Puolalaisen Krzysztof Kieślowskin Kolme väriä (1993–1994) on sinisen, valkoisen ja punaisen värin elokuvasarja, joka viittaa Ranskan vallankumouksen arvoihin. Elokuvat limittyvät toisiinsa, vaikka ne ovatkin itsenäisiä teoksia.
Kieślowskin elokuvien tavoin Hanneksen Helsinki-trilogian osat ovat omia kokonaisuuksia, vaikka ne kaikki ovat kuvattu Helsingin keskustassa. Hanneksen mustavalkoisen värimaailman rikkoi End of the Roadin oranssi.
Kuvatessaan Hannes omien sanojensa mukaan pyrki aina aitouteen. Uskollisuus itselleen ja omille arvoille näkyvät molempien taiteilijoiden visuaalisessa ilmaisussa.
”Valokuvaaja ei voi elää yhdellä tavalla ja kuvata toisella. Siten kaikki kuvat ovat eräänlaisia omakuvia.” (Heikura 2013, 5)
Heikuran tapa kuvata anonyymeja ihmisiä kehittyi valokuvataiteeksi, jossa oli piirteitä maagisesta realismista. Hanneksen kuvausmetodille ratkaisevaa oli kuvausajankohdan ja -paikan valinta (pimeät kadut), voimakkaat kuvakompositiot (diagonaalit ja rajaukset), valokontrastit (vastavalot ja hämärä) sekä mustavalkoisen ja värin (väriskaala ja valööri) taiturimainen käyttö sekä hänelle ominainen kuvien merkityksellisiä yksituiskohtia korostava ja dramatisoiva kuvan ”heikurointi” eli jälkikäsittely.
Hanneksen kuvissa on vaikutteita useilta valokuvauksen klassikolta. Yksi heistä on amerikkalainen kuvajournalisti W. Eugene Smith (1918–78). Hän loi 1950-luvun kuvajournalismin kultakaudella LIFE-lehdessä julkaistuihin kuvaesseisiin vahvoja sisällöllisiä ja visuaalisia kontrasteja.
Hannes Heikuran Helsinki-trilogian kuvaaminen kesti miltei viisi vuotta. Se muistuttaa Smithin Pittsburghin kuvausprojektia. Smithin kuvista vuonna 1959 Photography Annualissa julkaistu kuvaessee on monumentaalinen kaupunkiruno, mutta vasta Dream Street -teos antaa perusteellisen kokonaiskuvan Smithin kuvausprojektista (Stephenson, 2003).
Hannes kuvasi Helsinkiä maanisesti ja teki kuvausprojektista kolme suurta näyttelyä ja julkaisua. Helsinki-trilogian Hannes kuvasi valmiiksi, mutta viimeinen näyttely ja siitä tehty kirja jäi häneltä näkemättä. Hän ehti kuolla sairauskohtaukseen ennen näyttelyä ja kirjan julkaisua.
Dokumentaarisen valokuvataiteen lisäksi Hannes Heikuran Helsinki-trilogia kiinnittyy katukuvauksen (street photography) traditioon. Magnum Photos -kuvatoimiston jäsen Trent Parke on Hanneksen tavoin kiertänyt kuvaamassa kotikaupunkiaan pitkään. Parken Australian Sydneyssä ottamat kuvat ovat täynnä visuaalista energiaa. Hän kuvaa eri puolilla kaupunkia näkemiään tavanomaisia arkisia asioita. Kuvissa on yllättäviä tilanteita, näkökulmia sekä huimaa valon käyttöä (Parke, Dream/Life, 1999).
Trent Parke on kertonut kuvausmetodistaan: ”I am forever chasing light. Light turns the ordinary into the magical.”
Heikuran kaupunkikuvissa helsinkiläinen arkipäiväinen katunäkymä muuttuu valokuvaajan valitseman kuvauskohteen ja hetken oivalluksen sekä persoonallisen ilmaisutavan kautta surrealistiseksi ja enigmaattiseksi.
Suomalainen kuvajournalisti Ilkka Uimonen kuvasi Newsweekille vuonna 2003 New Yorkin pimennyksen, kun sähköt menivät pois päältä kaupungista. Elämä yksinkertaistui, kun katuvalot sammuivat. Ihmiset odottivat valojen syttymistä. Uimosen kuvareportaasi on poeettinen ja impressionistinen dokumentti suurkaupungista (Vanhanen 2004, 17). Hanneksen Helsingin yöstä ottamissa kuvissa on samaa pimeyden aiheuttamaa pysähtyneisyyttä ja draamaa kuin Ilkan mustavalkoisissa kuvissa.
Uimosen Cycl’es-valokuvakirja (2004) on vaille suurta huomiota jäänyt mestariteos. Hän altisti Robert Capan ja James Nachtweyn tavoin oman henkensä kuvatessaan sodan keskellä olevia siviilejä ja sotilaita. Elämän hektisyyden ja kuoleman pelon voi aistia kuvissa, joita hän otti Israelin ja Palestiinan välisessä sodassa. Nopeiden kuvaustilanteiden aiheuttama kuvien epätarkkuus korostaa niiden autentisuutta. Hannes halusi sodan sijaan kuvata kuvajournalistina sitä, millaisia seurauksia sodalla on ihmisten arkeen ja siitä selviytymiseen.
Ulkomaan kuvausmatkoilla Hannes kiersi muun muassa Aasian maita, Venäjää, Intiaa ja Kiinaa. Hanneksen Iranin Teheranissa vuonna 2006 ottamassa kuvassa länsimaisesti ja keltaiseen huiviin pukeutunut tyttö keskellä perjantairukoilijoita on malliesimerkki Hanneksen kyvystä odottaa ja löytää visuaalisesti merkitsevä hetki.
Kuva tuhottavaa unikkopeltoa Afganistanissa vartioivasta sotilaasta ilmestyi Helsingin Sanomien etusivulla huhtikuussa 2007. Hannes Heikuran yhdessä toimittaja Pekka Hakalan kanssa tekemä juttu käsitteli heroiinin raaka-aineen unikon viljelemistä ja sen tuhoamista Kandaharissa. Kuva tunnistamattomasta sotilaasta (HS:n artikkelin mukaan kuvassa on yksi poliisi 15 hengen ryhmästä) ja aseen piipussa olevasta unikonkukasta on hengeltään yleismaailmallinen ja pasifistinen, varsinkin kun se yksittäisenä kuvana irrotetaan alkuperäisestä kontekstista. Mieleen tulevat uutiskuvat Portugalin neilikkavallankumouksessa vuodelta 1974.
Lähi-idän maista juuri Afganistan veti Hannesta puoleensa. Hän halusi nähdä, kuinka maa jälleenrakennetaan. Kuvillaan hän näytti elämän nurjia puolia, mutta myös iloisia lapsia ja työssä käyviä ihmisiä.
Hannes jatkoi Afgnistanin kuvausmatkoja senkin jälkeen, kun hän oli lopettanut työnsä Helsingin Sanomissa. Kuvajournalistin ja valokuvataiteilijan työt limittyivät toisiinsa. Helsinki-trilogiaansa tehdessään hän kuvasi myös Aamulehdelle ja Suomen Kuvalehdelle. Sodan ja köyhyyden keskelle ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät ihmiset käyvät kukin omanlaistaan selviytymistaistelua.
Yhden kuvan mestarina Helsingin Sanomissa
Ennen Helsinki-trilogiaa Hannes työskenteli Helsingin Sanomien vakituisena lehtikuvaajana 1997–2010. Hesarissa Hannes loi itsestään velhon, joka taikoi aiheesta kuin aiheesta valokuvan, joka tiivisti lehtijutun olennaisen sanoman. Varsin usein Hannes lunasti kuvillaan lehdentekijöiden toiveet. Juttuaiheen kiteyttävä valokuva löysi tiensä Hesarin etusivulle: se oli etusivun suuri uutinen siinä missä jutun teksti ja otsikkokin.
Kuvajournalistisessa työssä lehtikuvaaja kuvittaa lehden toimituksen valitsemia ja päättämiä aiheita, joihin toimittajat kirjoittavat tekstit ja jotka toimitussihteerit ja -päälliköt otsikoivat ja taittavat lehtiin. Hyvin harvoin kuvaaja onnistuu kuvaamaan skuupin eli ainutkertaisen lehtikuvan, ellei hän sattumalta ole valmiina tai ehdi saapumaan tapahtumapaikalle ajoissa.
Vaikka Hannes teki kuvauskeikkoja toimittajien kanssa, niin hän oli työssään hyvin itsenäinen, jopa erakkomainen mutta oman arvonsa tunteva valokuvaaja. Hän kulki omia teitään eikä tyytynyt kuvittamaan toimittajien kuvausohjeita ja vaatimuksia. Valokuvaaja hakee näkö- ja kuvakulman, jossa aihe kiteytyy visuaalisesti. Tässä Hannes oli mestari. Hänellä oli ilmiömäinen kyky löytää kuviin tunnelma ja tarina, johon lehden katsoja voi tarttua.
Hesarin kuvatoimitus tilasi Hanneksen kuvaamaan kotimaan ja ulkomaan kriisejä ja konflikteja, mutta myös vähämerkityksisiä, arkisia tapahtumia – tapahtumattomuutta. Hän ei kieltäytynyt tavalliselle ihmiselle tärkeistä aiheista. Yksi unohtumattomimpia Hanneksen kuvia on Joulukadun avajaiset Helsingissä 2001. Se on kuin moderni versio W. Eugene Smithin A Walk to Paradise Garden -kuvasta vuodelta 1946.
Vielä 2000-luvun alkupuolella Hanneksen tehdessä töitä Helsingin Sanomissa sanomalehdet ilmestyivät suurikokoisina ja värillisinä toisin kuin tabloidit iltapäivälehdet. Kun 1950-70-luvuilla kuvajournalistien suurin haave oli saada julkaistuksi monisivuinen kuvareportaasi laajalevikkeisessä aikakauslehdessä, 1970–2010-lukuja voi kutsua päivälehtien kuvajournalismin kultakaudeksi.
Hesarin kuvaajana Hannes pääsi näkemään Suomea ja maailmaa rajattomasti. Tyhjin käsin ja kameroin hän ei kuvauskeikoilta koskaan palannut. Vain harvat mediat julkaisevat nykyisin kuvareportaaseja. Itsenäisesti työskentelevät kuvajournalistit tekevät omaehtoisia pitkäkestoisia kuvausprojekteja apurahoilla. Kuvaajien portfolioita julkaistaan netissä, valokuvanäyttelyissä ja zineissä jopa enemmän kuin perinteisessä painetussa mediassa. Hesarikin on kutistunut tabloidiksi ja lehteä luetaan yhä enemmän verkkojulkaisuna, jossa kuvan taittomahdollisuudet ovat huomattavasti vähäisemmät kuin paperilehdessä.
Syksyllä 1997 Hannes sai Helsingin Sanomissa komennuksen kuvaamaan aikansa suurimman suomalaisen urheilutähden Mika Myllylää suoharjoittelua. Hannes kuvasi negatiivifilmille suolla edestakaisin juoksevaa hiihtäjää. Kuvauskeikalla lehtikuvaaja otti tuolloin useita rullia (nykyisin satoja ruutuja digikameralla), ja keikan jälkeen hän valitsi kuvatoimituksessa mielestään parhaimmat otokset. Ne skannattiin ja käsiteltiin lehden digitaaliseen kuva-arkistoon.
Helsingin Sanomien etusivulle (20.9.1997) nostettiin seitsemästä tarjolla olleesta kuvasta juuri se, jossa Myllylä lyyhistyy suonsilmäkkeeseen sauvojensa varaan. Kuvasta tuli kaikkien tunnistama symboli, joka valittiin vuoden 1998 lehtikuvaksi.
Etusivun kuvatekstin otsikko (”Suo, sauvat ja Myllylä ja loputon tuska”) oli ajanmukaistettu versio kansallismyytteihin kuuluvasta suo, kuokka ja Jussi -kamppailuteemasta, jolla Väinö Linna aloitti romaaninsa Täällä pohjantähden alla (Vanhanen 2010, 63).
Hanneksella on muitakin dramaattisia ja ikonisia valokuvia, mutta Myllylän kuvassa on perisuomalaista taistelua fysiikkaa ja luonnonvoimia vastaan; jollakin tapaa siinä on myös terapeuttista ja katharsiksen kaltaista puhdistavaa ja voimauttavaa tunnetta.
”Katsoja voi eläytyä kuvan sanomaan ja ajatella, että minä itsekin olen kokenut tuon saman – omalla tavallani.” (emt., 67)
Myllylän huikea hiihtäjänura katkesi kuitenkin kertaheitolla Lahden MM-kisojen dopingskandaalissa vuonna 2001. Sankarista tuli antisankari ja Hanneksen palkittu kuva sai uuden kaksoismerkityksen.
Hanneksen lehtikuvien parhaimmisto koottiin ensimmäisen kerran näyttelyksi Suomen valokuvataiteen museoon vuonna 2008. Näyttelyjulkaisussa Jukka Kukkonen pelkistää Hanneksen motoksi: ”tee siitä journalismia – tee siitä taidetta” (Kukkonen 2008, 225).
Kukkosen mukaan Hanneksen valokuvausta on vaikea lokeroida, mutta näkee sen kiinnittyvän valokuvataiteeseen ”tunnelmaa ja tulkintaa luovan valonkäytön, hiljaisen, lähes pysähtyneen todellisuuskuvan ja laajemman metodiseksi luonnehdittavan lähestymistavan kautta” (emt., 226).
Helsingin hämärillä vyöhykkeillä
Jätettyään Helsingin Sanomat vuonna 2010 Hannes keskittyi kuvaamaan Helsinkiä. Helsinki-trilogian ensimmäistä valokuvanäyttelyä ja avausteosta Dark Zonea (2011) Hannes kuvasi marraskuusta marraskuuhun 2009–2010. Dark Zonessa hän matkasi kaupungin keskustan hämärille vyöhykkeille. Valokuvat kertovat tarinaa siitä, kuinka ihmiset vaeltavat ja liikkuvat paikasta toiseen kaupungissa.
Kuva rullaportaita nousevasta punkkarista on keskitetty ja äärimäisen pelkistetty. Kasvoista näkyy vain osa ja katse fokusoituu punkkarin tuimaan ilmeeseen. Yksinäisten ihmisten lisäksi Hannes kuvasi sadetta ja sen vaikutusta ihmisiin ja ympäristöön. Vastapainoksi Dark Zonessa on myös aurinkoisia näkymiä ja positiivisia kuvia lapsista, jotka ovat kuin maanpäällisiä enkeleitä.
Helsinki-trilogian toisen osan We Walk Alone -näyttelyn Hannes sai valmiiksi pian ensimmäisen jälkeen. Näyttelyn kuvista koostetun We Walk Alone -valokuvakirjan esipuheessa Hannes sanoo: ”Päivin ja öin, maanisesti kuin peläten ajatuksen katoavan, jatkoin kuvaamista mustavalkoisena. Lopulta haastavinta on, ettei valokuvia nähdä ja tulkita mustavalkoisesti. Kaikki mikä on outoa on arvokasta. Outo kuva sisältää äärettömän määrän tulkintoja. Outo kuva on arvoitus, joka ei jätä rauhaan. Syntyy särö – hiushalkeama” (Heikura 2013, 5).
Epätodellisen oloisessa bussikuvassa näkyy rajautuneita ja laseihin heijastuneita kasvoja. Kuvaa voisi aluksi luulla manipuloiduksi kollaasiksi, vaikka se onkin suora ja käsittelemätön valokuva. Trilogian edetessä Hanneksen kuvissa on yhä enemmän säröä, haurautta ja halkeamia konkreettisestikin. Särkyneitten lasien takaa näkyy vaikeasti tunnistettavia kasvoja.
Hannes vangitsee ihmisten liikkeitä ja tilanteita sekä merkitseviä katseita ja pysähtyneitä ilmeitä. Mainoskyltin päällä tasapainoileva mies on yksi We Walk Alone -sarjan erikoisimmista kuvista. Siinä on outoutta, jota Hannes peräänkuulutti kuviinsa. Kuva herättää ajatuksen siitä, mihin nahkatakkinen mies on matkalla. Miksi hän nousee huteran telineen päälle. Mitä tapahtuu kuvan ottamisen jälkeen?
Trilogian päättäneessä End of the Roadissa (2015) Hannes palaa värivalokuvaukseen. Vaikka elämän ympyrä sulkeutuu ja melankolinen ja apokalyptinen kaupunkimiljöö luo synkän tunnelman, näyttelyn yhteydessä julkaistua valokuvakirjaa selatessani kohtaan monia valonpilkahduksia. Auringon nousun aikaan otetuissa kuvissa korostuu punaisen ja keltaisen sekoituksena oranssi, joka symboloi mustan vastakohtana elinvoimaa. Vastavaloon otetuissa kuvissa ihmishahmojen kasvot hämärtyvät ja joidenkin kuvien epätarkkuus vain korostaa ohikiitäviä hetkiä ja ajatusten venymistä kuvien reunojen ulkopuolelle. Monissa kuvissa on vain käsiä, jotka yrittävät koskea, tarttua johonkin.
End of the Roadissa Hannes on uskollinen aamuöiselle Helsingille. Kaduilla kiirehtivien ihmisten kuvien väriskaala on niukka ja joskus lähes monokromaattinen. Aamuauringossa vastavaloon lähestyvä viittamaiseen takkiin pukeutunut hahmo luo pitkine varjoineen elokuvamaisen ilmestyksen.
Oranssi valokiila halkaisee kuvan, jossa nainen jää suurimmaksi osaksi varjoon. Hänen kasvonsa näkyvät vain osittain. Kuva on asetelmaltaan kuin kirkollinen maalaus, jossa lämmin valo lankeaa hänen käsilleen.
Vaikka kuvat miehistäkin ovat hämyisiä, heitä Hannes kuvaa suoremmin kuin naisia. Ajatuksiinsa uppoutunut baarissa istuva mies pohtii elämäänsä pöydällä olevien oluttuopin, kännykän ja silmälasien kanssa.
Hanneksen Helsingin Sanomien kuvissa näkyi kolmen lapsen isän ymmärrys lapsia ja perhettä kohtaan. Helsinki-trilogiassakin lapset ja nuoret kuvataan positiivisessa valossa. He ovat kasvaneet kiinni kaupunkiin. Heissä on tulevaisuus. Ihmisten yksinäisyys ja sitä kautta ihmisten kohtaamattomuus korostuu mitä pidemmälle Helsinki-trilogia etenee. Naiset ja miehet tulevat ja menevät vailla päämäärää. Monissa kuvissa ihmishahmot sulautuvat heitä ympäröiviin tekstuureihin.
Retrospektiivi ja valokuvan Hall of Fame
Hanneksen kuvissa voi tunnistaa ratkaisevan hetken tradition. Hän ei kuitenkaan imitoinut klassikoita, vaikka ilmiselvästi haki vaikutteita valokuvan ja elokuvan historiasta. Helsinki-trilogian kuvissa näkyy tarinallisuus, joka ei ole klassista kuvareportaasia vaan arkkitehtuurista, veistoksellista ja visuaalista tajunnanvirtaa.
Mielestäni Hannes vapautui journalismista valokuvataiteilijaksi, joka kuvitti Helsinki-trilogiassa omaa sielunmaisemaansa. Hän kuvasi niitä asioita ja näkymiä, joissa yhdistyi vahva näkemyksellisyys ja visuaalinen inspiraatio.
Heikura pohti Ylioppilaslehdelle antamassaan haastattelussa lehtikuvauksen ja valokuvataiteen eroa. ”Lehtikuvaus on haiku, yksittäinen kuva, mutta näyttely lähentelee novellia tai romaanimuotoa, joka kertoo toivottavasti isompaa asiaa.” (Huhtanen Ann-Mari, 2011)
Valokuvataiteilijana Hanneksen ei tarvinnut kantaa sanojen taakkaa, vaan tarina tuli kerrotuksi puhtaasti kuvien kautta. Hänen valokuvataiteensa perustuu ennen kaikkea vahvaan muotokieleen. Hanneksen kuvissa on geometrista rytmiä ja jännitettä. Näyttelyiden ja kirjojen kuvat ovat lähempänä kuvataidetta kuin journalismia.
Asko Mäkelä kirjoittaa End of The Road -kirjassa (Mäkelä teoksessa Heikura 2015, 152): ”Vasta valokuvataiteilijana Heikura alkoi rakentaa kuvista sarjallista kertomusta. Ei kansanlaulua vaan sibeliaanista sinfoniaa. Kuvat vyöryvät pakahduttavia tunteita. Yksittäinen kuva näyttää näistä tunteista vain viittauksen. Kirjassa ja näyttelyssä ne muuttuvat sävelmänkaltaiseksi kertomukseksi, jossa kertosäkeellä on keskeinen osa.”
Galleria Himmelblaun yli tuhannen neliön näyttelytila antoi Retrospektiivi-näyttelyn (7.1.-3.3.2024) kuraattorille mahdollisuuden valita Hanneksen laajasta kuvatuotannosta ennennäkemättömän kokonaisuuden. Lehtikuvat ripustettiin omaksi kokonaisuudekseen, joka jakautui Suomesta ja ulkomailta otettuihin alateemoihin. Helsinki-trilogian taidevalokuvat järjestin tiimimme kanssa visuaalisiksi tarinoiksi. Osan kuvista ryhmittelin kollaaseiksi. Yhden seinän suurikokoisista vedoksista ja salin keskellä olevasta pylväsrivistä syntyi spottivalojen valaisemana installaation kaltainen katunäkymä öisestä Helsingistä. Näyttelyn avajaisissa annoin sille nimeksi Heikura Road. Jokin Hanneksen merkkiteos ansaitsisi tulla ripustetuiksi valokuvan Hall of Fameen, jos sellainen Suomeen perustetaan.
* *
Post scriptum
Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmberg teki Hanneksen kanssa yhdessä dokumentaarisen kuvakirjan Suomi linnun silmin (2008) helikopterista kuvaten. Tuolloin valokuvaajien kuvausvarusteisiin eivät vielä kuuluneet droonit.
Yksi Hanneksen kantaaottavimmista valokuvista on Sinilevää Suomenlahdella (2007). Siinä ilmasta kuvattu hohtavan valkoinen purjevene halkaisee diagonaalisesti kelmeän ja aaltojen väristämän vihreän sinilevämaton. Kuva on häikäisevän kaunis ja sen kertoma luonnonsuojelullinen viesti Itämeren saastumisesta äärimmäisen puhutteleva.
End of the Road -kirjan päättää valokuva, jossa näkyy katuvalojen valaisema tie ja juuri pilveen menevä tai sieltä pois nouseva kuu. Katsoja tulkitsee kuvan sanoman oman kokemuksensa mukaan. Jollekin se kertoo elämän jatkumisesta, jollekin sen loppumisesta.
Satakunnan Karvialta lähtenyt ja Tampereen kautta Helsinkiin asettunut Hannes pelkäsi itse pimeää, mutta tuli valokuvatessaan lopulta sinuiksi sen kanssa. Hanneksen kuolinilmoituksessa lukee: ”Once there was only dark. If you ask me, the light’s winning.” (Rust Cohle, True Detective)
Hannu Vanhanen
Kirjoittajan kuratoima Hannes Heikuran Retrospektiivi-näyttely Tampereen Finlaysonin Galleria Himmelblaussa 3.3.2024 saakka. Hannu Vanhanen pitää Galleria Himmelblaussa avoimen yleisöluennon 16.2. klo 17 otsikolla ”Hannes Heikura: Katuvalokuvaajana Helsingissä”.
* *
Lähteet
- Heikura Hannes: Dark Zone – Hämärä vyöhyke, Musta Taide, 2011
- Heikura Hannes: Teoksessa We Walk Alone – Kuljemme yksin, Shakya Hannamari (toim.): Musta Taide ja Aalto Photo Books, Osakustantaja Salon Taidemuseo Veturitalli, 2013, 5
- Heikura Hannes: End of the Road – Matkan loppu, Like Kustannus Oy, 2015
- Heikura Hannes: Hannes Heikura
- Helsingin Sanomat: Heroiinisato kypsyy Afganistanissa, 7.4.2007
- Helsingin Sanomat: Suo, sauvat ja Myllylä ja loputon tuska, 20.9.1997
- Huhtanen Ann-Mari: Hannes Heikura on yksinäinen susi, Ylioppilaslehti, 14.11.2011
- Kukkonen Jukka: teoksessa Vuorenmaa Tuomo Juhani (toim.): Heikura Hannes Photographs, Musta Taide ja Suomen valokuvataiteen museo, 2008, 225
- Malmberg Ilkka & Heikura Hannes: Suomi linnun silmin, Helsingin Sanomat, 2008
- Mäkelä Asko: Teoksessa Heikura Hannes End of The Road – Matkan loppu, Like Kustannus Oy, 2015, 152
- Mäkelä Asko: Hannes Heikura: End of the Road -videohaastattelu. Kunstventures Oy, 2015
- Niskanen Markku: Kuva Helsingin Sanomien kuva-arkistosta, 16.11.2023
- Parke Trent: Dream/Life, Publisher Hot Chili, 1999
- Parke Trent: Photo Quotes
- Stephenson Sam: Dream Street W. Eugene Smith’s Pittsburgh Project, Carnegie Museum of Art, 2003
- True Detective. Rust Cohlen sitaatti True detective -sarjan 1. osan lopussa, 2014
- Uimonen Ilkka: Cycl’es, Published in Great Britain by Trolley Ltd, 2004
- Vanhanen Hannu: 10+1 puheenvuoroa kuvareportaasista, Sanomalehtien Liitto, 2004
- Vanhanen Hannu: Paljastavat kuvat, Valokuvakeskus Nykyaika & Hannu Vanhanen, 2010
- Vanhanen Hannu: Kuva Retrospektiivi-näyttelystä, Galleria Himmelblau, 6.1.2024
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Myös Banksyn näyttelyä tarjottiin – Galleria Rankan uusin ripustus resonoi ajan epävarmuuden kanssa
KUVATAIDE | Uusiin tiloihin Helsingin Meilahdessa muuttaneen Galleria Rankan taiteilijakollektiivi odottaa monen muun kulttuurin kentällä toimivan tavoin pienellä kauhulla avustuspäätöstä vuodelle 2025.
Galleriakierros: Marraskuinen maakuntakierros lupaa hoitoa värin nälkään
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kulki taiteen ja museoiden perässä Sastamalasta Nokian ja Pirkkalan kautta Mänttä-Vilppulaan.
Sairaaloiden taideteokset Taidehallissa – Markku Valkosen kuratoimassa näyttelyssä yli 200 teosta
KUVATAIDE | Helsingin yliopistollisen sairaalalla HUSilla on lähes 6 000 taideteoksen kokoelma, joka karttuu koko ajan.
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.