Kesällä 1975 Simo Ollila kiikutti Hurriganesin tuoreen Roadrunner-LP:n Tampereen Simpukan salin dj-koppiin – ja jäi koukkuun kulttuuritapahtumien järjestämiseen.
Intohimonani on olla mukana tekemässä lajissaan maailman parhaita tapahtumia. Tapahtumia, joissa kulttuurin eri alueiden tekijöiden ja yleisön tiet kohtaavat mieluiten järisyttävillä ja elämää muuttavilla tavoilla.
Olen ollut muun muassa mukana perustamassa Annikin Runofestivaalia, jonka tuottajana edelleen työskentelen. Melko usein aiempina vuosina, ja joskus edelleenkin, kun tämä roolini tulee puheeksi, keskustelukumppanini olettaa että tuotan tapahtumaa sen takia, että olen itse runoilija tai wannabe-sellainen. Niin kuin tapahtuman järjestäminen olisi se toiseksi paras vaihtoehto.
Ei, kyllä tämä on se paras! Ja näin se kaikki alkoi…
* *
Oli kuuma kesä 1975 Tampereella. Osallistuin ajan henkeen hyvin istuvan poliittisen nuorisojärjestön kesätapahtuman iltajuhlaan Simpukan salissa Puutarhakadulla. Tilaisuudessa soitettava musiikki oli surkeaa, ja hormonihöyryissään kärvistelevä leveälahkeinen teininuoriso lähinnä nojaili seiniin.
Minulla välähti, ja pinkaisin kotoa hakemassa vähän aiemmin ilmestyneen Hurriganesin Roadrunner-LP:n. Kiikutin levyn dj-koppiin – ja sali räjähti!
Sitä tunnetta en unohda. Ajattelin että wau – olin tätä mahdollistamassa.
Ilokseni olen viime vuosina tutustunut moniin muihinkin ihmisiin, joiden intohimona on tuottaa mahdollisimman käyttäjäystävällisiä ja vaikuttavia kulttuuritapahtumia. Ihmisiä, joille se on parasta mitä on.
Tämä kaikkien aikojen ensimmäinen kolumnini on omistettu teille.
Simo Ollila
