Buffy, vampyyrintappajasta Leijonakuninkaaseen – kuinka Shakespeare valloitti 1990-luvun

Kenneth Branagh (Hamlet) ja Kate Winslet (Ophelia).

”I’ll chop her into messes”, lausahtaa punkkarivampyyri Spike (James Marsters) televisiosarjassa Buffy, vampyyrintappaja.

Kyseessä ei ole sitaatti, jonka ensimmäiseksi yhdistäisi Shakespeareen. ”Kappaleiksi hänet paloittelen” (suom. Paavo Emil Cajander) ei ole lausahduksena kovinkaan henkevä tai romanttinen, eikä se ole jäänyt samalla tavalla elämään kuin ”band of brothers” tai ”brave new world”.

Juuri siksi lainaus on kuitenkin taitavaa intertekstuaalisuutta. Othellosta napattu virke sopii suoraan teineille suunnatun action-sarjan pahiksen suuhun. Se tuo Shakespearen televisioruutuun ja samalla vihjaa säettä lainanneen hahmon taustaan.

Spike (James Marsters) sarjasta Buffy, vampyyrintappaja.

* *

Buffy, vampyyrintappaja on itse asiassa täynnä viittauksia Shakespeareen, eikä se ole ainoa esimerkki 1990-luvun shakespearelaisesta populaarikulttuurista.

Vuonna 1991 arvostettu ja nykyään Netflix-sarjaksikin sovitettu sarjakuva The Sandman voitti World Fantasy Awardsin sovituksellaan Kesäyön unelmasta – ensimmäinen ja ainoa kerta, kun mikään sarjakuva on kyseisen palkinnon voittanut. Elokuvien puolella taas etenkin shakespearelaiselle romantiikalle oli kysyntää. 1990-luvulla ilmestyivät muun muassa elokuvat Rakastunut Shakespeare (1998) ja Romeo + Julia (1996) sekä liuta modernisoituja, teineille suunnattuja komedioita.

Vuosikymmenen suosituin elokuva Titanic (1997) otti Romeosta ja Juliasta vaikutteita, ja molemmat sen pääosanäyttelijät olivat aiemmin esiintyneet elokuvasovituksissa Shakespearen näytelmistä. Aikansa suosituin animaatio Leijonakuningas (1994) taas perustui Hamletiin, sen jatko-osa Romeoon ja Juliaan, ja kolmannenkin osan voi nähdä sovituksena Hamletin sivuhahmoista kertovasta näytelmästä Haukat ja haikarat (paremmin tunnettu alkuperäisnimellään Rosencrantz and Guildenstern Are Dead) – josta niin ikään ilmestyi 1990-luvulla elokuva.

Viittausten runsautta selittänee, että Shakespeare on yleinen opiskeluaihe ja esikuva englanninkielisten kirjoittajien ja näyttelijöiden maailmassa. Syy Shakespeare-elokuvien suosiolle juuri ysärillä taas lienee siinä, kuinka kilpailevat elokuvayhtiöt trendejä seuratessaan matkivat toisiaan kaupallisen menestyksen toivossa.

Leijonakuningas. Kuva: Disney

* *

Mutta mistä 90-luvun Shakespeare-buumi alkoi?

Yksi mahdollinen vastaus löytyy näyttelijä Kenneth Branaghista.

Branagh saattaa olla suomalaisille parhaiten tuttu Harry Potter -elokuvien Gilderoy Lockhartina, tai tuoreemmin Niels Bohrin roolista Oppenheimerissa (2023). Hänen päätyökseen voitaneen kuitenkin lukea hänen ohjaamansa Shakespeare-elokuvat.

Näistä ensimmäinen oli arvostettu, vuonna 1989 ilmestynyt Henry V. 1990-luvulla seurasivat Paljon melua tyhjästä (1993) ja Hamlet (1996), jotka sovittivat Bardin näytelmät kaikessa kaunokielisyydessään vaivattomasti valkokankaalle. Branaghin ja hänen esimerkkiään seuranneiden ohjaajien elokuvat olivat täynnä brittiläisiä teatteriammattilaisia, jotka ovat sittemmin tähdittäneet lukuisia menestyselokuvia. Kuten niitä Harry Pottereita.

Branaghin elokuvat ovatkin edelleen erinomainen tapa tutustua Shakespearen näytelmiin ja niiden kieleen. Kaunopuheisuuden ja kielellä leikittelyn vuoksi suositeltavaa kuitenkin on, että katsojalle on juoni edes jollakin tapaa ennalta tuttu.

Esimerkiksi Leijonakuninkaasta.

Topi Lepojärvi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua