Aino Louhi kirjoittaa kolumnissaan viikonloppuna Hämeenlinnan Aulangolla konsertoivasta Suzanne Vegasta – peruspilarista, jonka päälle kaikki on kasautunut ja kerrostunut.
Oma ensimuistoni Suzanne Vegasta: se yksi vähän outo laulu, jota äitini kuunteli taukoamatta kotona vinyylisoittimella. Se, jolla selkeä naisääni lauloi ilman säestystä ”tyttytyydytyttytyydy”. Ja levyn rakeinen kansikuva, jossa nuori, kohtalokas nainen tuijotti hansikkaisiin verhotut kädet kasvojensa ympärillä.
Tuolloin, häthätää ekaluokkalaisena, en lämmennyt Suzanne Vegan Tom’s Dinerin alastomuudelle, mutta mieleen se totisesti jäi.
Muutamia vuosia myöhemmin yläasteen englanninkielen tunnilla analysoitiin Tom’s Dinerin lyriikoita. ”Minkälainen tunne kappaleen minä-kertojalla on”, englanninkirjassa tivattiin.
Tutkin sanoituksia ja pureskelin lyijärinpäätä. Ei kappaleessa puhuttu tunteista. Siinä kuvailtiin tapahtumia newyorkilais-dinerissa yksityiskohtaisen painokkaasti ja melkein kömpelösti:
”Does she see me, no she does not”. Tuolloin keskittymiseni ehkä herpaantui, enkä päässyt loppuun asti. Siihen, kun Vegan laulu hidastuu ja hidastuu ja hän lausuu:
I am thinking of your voice
and of the midnight picnic
once upon a time
before the rain began…
* *
Olin pikkukaupungin myrtynyt teini, joka kävi työväenopiston elokuvakerhossa, luki Runotyttö-kirjoja kerta toisensa jälkeen, kirjoitti päiväkirjaa ja haaveili Pariisista, New Yorkista, Helsingistä tai ihan mistä vaan suurkaupungista. Niinpä olin lopulta ajautuva Suzanne Vegan musiikin pariin ihan oma-aloitteisestikin.
Kaivoin lapsuudesta tutun Solitude Standing -vinyylin äidin levyhyllystä, Françoise Hardyn levyn vierestä, ja syvennyin sen maailmaan: 1980-luvun New Yorkiin, melankoliseen, seepianväriseen, vieraaseen. Nautin selkeydestä, jolla Vega lausui sanoja kuten ”poultry” ja ”clumsy”, kuinka hän oli yhtä aikaa dramaattinen, älykäs, lämmin ja turvallinen, samaistuttava.
Lukiolaisena, kun rupesin toden teolla hallinnoimaan omaa musiikkimakuani ja levyhyllyäni, hankin Suzanne Vegan tuotantoa cd-formaatissa usean levyn verran. Vega (s.1959) harppoi lauluineen edelläni, oli elämässäni se aikuinen ja kypsä, jopa vähän tylsä artisti. Silti jokin hänessä ja hänen musiikissaan, niissä vähän haikeissa ja tummissakin tarinoissa, kosketti ja puhutteli.
Teini-ikäisenä en ehkä tiennyt mitään tuoreen äidin maailman mullistumisesta, mutta pystyin kuitenkin jotenkin eläytymään tunteeseen, josta Vega laulaa tyttärelleen kappaleessa A World Before Columbus:
If your love was taken from me
every colour would be black and white
it would be as flat as the world before Columbus
that’s the day that I lose half my sight
Ja 19-vuotiaana, juuri omaan kotiin Tampereelle muuttaneena, en tiennyt mitään jätetyksi tulemisesta, mutta Songs in Red and Gray, erolevy, resonoi kenties eroperheen lapsen näkökulmasta:
Daddy’s a dark riddle
Mama’s a headful of bees
You are my little kite
Carried away
In the wayward breeze
Samoihin aikoihin musiikin maailma aukeni ja laajeni itselleni. Ohi vanhempieni ja veljieni levyhyllyjen, ohi koulukirjojen, ohi Music Tv:n, Moon Tv:n ja Jyrkin tarjonnan. Tutustuin uuteen kaupunkiin, sen taidekoululaisiin ja -piireihin, levykauppoihin ja levyhyllyihin. Rupesin käymään baareissa ja diskoissa ja keikoilla ja lukemaan Suosikin, Sugarin ja Seventeenin lisäksi Rumbaa ja Soundia. Ostin joka kuukausi ainakin yhden levyn opintorahastani ja loput lainasin Metson musiikkiosastolta.
Noina vuosina Vega oli hiljaa ja kun hän vuonna 2007 julkaisi musiikkia, olin syvällä jossain Arcade Firen, Devendra Banhartin ja Jens Lekmanin palvonnassa. Vega tuntui pölyttyneeltä ja vanhemmalta kuin olikaan.
Ja niin kului taas vuosia, tuli poikaystävän tuhannet vinyylit, Spotify, nettiradiot, facebook-jaot ja -suositukset… tuntui että äyskäröin pienestä, rajatusta kuuntelukapasiteetistani koko ajan musiikkia pois, jotta en hukkuisi sävelten massaan. Suzanne Vegan selkeä ja koruton ääni ja mietteliäät tarinat soivat jossain kaukana menneisyydessä ja välissämme oli kaikenlaista monimutkaista, täyteläistä, hurjaa ja kiihkeää musiikkia, jossa kahlasin eteenpäin.
* *
Vaikka olen nykyään melko etäällä Vegan tuotannosta, se on silti yksi musiikkimakuni peruspilareista. Se, minkä päälle kaikki on kasautunut ja kerrostunut. Tarpeeksi arvokasta ja kestävää, yksinkertaista ja toimivaa.
Nykyään kuuntelen vanhoja levyjä uudesta, iällisesti tasavertaisemmasta kulmasta. Ikäeromme on kutistunut ja kokemuksemme lähentyneet. Nuori Vega tuntuu – no, nuorelta. Vanhempi Vega tuntuu taas tutulta. Niin se kai menee?
Tämä kirkas sinertävänvalkea tähti on melko lähellä meitä ja sirkumpolaarinen, eli aina horisontin yläpuolella.
Näin luonnehditaan Lyyran tähdistön päätähteä Vegaa Wikipediassa.
Määritelmä sopii myös Suzanne Vegaan. Hän ei ole mikään punainen jättiläinen poptähtien taivaalla, vaan omankin luonnehdintansa mukaan pieni sininen asia:
Today I am
A Small Blue Thing
Like a Marble
Or an Eye
Artistina hän on sillä tavalla klassinen, ajaton ja laadukas, että aina hän on vähintäänkin horisontin yläpuolella. Ja nyt hän saapuu keikalle melko lähelle meitä. Mennään katsomaan.
Aino Louhi
Suzanne Vega konsertoi Hämeenlinnan Aulanko Areenalla 8.6.2019 klo 21. Lisätietoa tästä.
