Afrikan tähtiä Suomen Pelimuseossa Vapriikissa. Kuva: Wiki Commons
KOLUMNI | Pasi Huttunen palaa vielä Tatu ja Patu -kirjojen ja Afrikan tähti -pelin ympärillä velloneisiin kohuihin. Teoksia saa muuttaa ja poistaa paikoista, mutta aina ei tarvitse eikä kannata.
”Historian kerrostumia, arveluttaviakin, saa näkyä.”
Tatu ja Patu -lastenkirjojen päivittäminen vastaamaan tämän ajan arvomaailmaa ja klassikkopeli Afrikan tähden mahdolliset poistamiset päiväkodeista tai muista laitoksista ovat keskusteluttaneet kovasti. Aiempia, vastaavanlaisia tapauksia on muisteltu innolla. Sävy on ollut aika ajoin vainoharhainen ja tunteita on kiihotettu poliittisten intressien edistämiseksi.
”Aina uuden kohun noustessa kaivetaan esiin kaikki aiemmatkin kohut niin, että monesta voi tuntua kuin käynnissä olisi sensurointiaalto, jossa historiaa kirjoitetaan laajasti uusiksi. Huolet ovat kuitenkin liioiteltuja”, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (12.1.2025) ja näin on.
”Kulttuurissa uusittu versio ei sitä paitsi yleensä ole sensuuria vaan rakkaudentyö, joka pitää teoksen elossa”, jatketaan ja tämäkin on juuri näin. Vielä muistutetaan, että ”tällaisilla kohuilla voidaan myös haluta ajaa omia joukkoja politiikan virtuaalibarrikadeille”. Kyllä.
Esimerkiksi Talouselämän pakinoitsija lyö vettä myllyyn ja antaa äänen sensuurivainoharhalle. Vanhan kunnon kaltevan pinnan argumentin avulla hän maalailee sitä, miten kaikki menee. Aihe on toki ilmeinen humoristisen pakinan aihe, mutta teksti on älyllisesti laiska. Pakinoitsija, jonka vakavissaan olemisen astetta on toki vaikea arvioda, pitää Tatu ja Patu -tapausta ”suurena kulttuuriskandaalina”. Arvio tuntuu pahan kerran ylimitoitetulta. Pihvin kuvan poistaminen kirjasta on melko merkityksetön asia, kun katsoo vaikka hallituksen leikkausten aiheuttamia vaikutuksia maan kulttuurielämälle.
* *
Tatun ja Patun tekijät saavat muuttaa teoksiaan. Heidän toimeentulonsa kannalta se on järkevää ja ymmärrettävää. Kirjoja on helpompi myydä, jos ne eivät hiero kasvoillemme ruokajärjestelmämme kestämättömyyttä. Aatteelliset perusteet muutoksiin horjuvat. Muutokset eivät tee niistä taideteoksina parempia jos eivät huonompiakaan.
Afrikan tähti on ongelmallinen, se on selvää, mutta on kuten vihreä poliitikko Fatim Diarra totesi somepäivityksessään: ”Meillä on tässä maassa todellista rakenteellista sekä arkipäivän rasismia […] Voidaanko keskittyä siihen?” Afrikan tähden poistamiset paikoista muistuttavat maan hallituksen vastentahtoisesti käynnistämää rasisminvastaista kampanjaa, jossa muutama organisaatio lupaa sitoutua asioihin, joihin ovat jo olleet sitoutuneita.
Taide elää ajassa ja teoksia saa muuttaa. Historian kerrostumia, arveluttaviakin, saa näkyä. Kuten pääkirjoituksessakin todetaan, menneisyyden ja historian suojelun kysymykset ovat hyvin relevantteja digiajassa, kun historian kirjoittaminen uudelleen on yhä helpompaa. Kaikkia patsaita ei tarvitse kaataa. Osan voisi jättää muistomerkeiksi siitä, kuinka hupsuja olemme olleet.
* *
Tatu ja Patu -kirjoista poistetusta lihatuotannosta ja karjataloudesta puhutaan julkisuudessa ihan häkellyttävän vähillä tiedoilla. Esimerkiksi käyköön vaikka loviisalaisen erityisopettajan mielipidekirjoitus, jossa väitetään, että ”lehmäkarjat ovat pääasiassa pieniä, perheyrittäjien hoidettavaksi mitoitettuja, yleensä lähipelloilla laiduntavia pikkulaumoja”. Vaikka ollaankin kaukana suurempien karjatalousmaiden tyylistä, tilakoot kasvavat täälläkin eikä kuva ole ihan niin maalaisromanttinen. Laidunrehu muodostaa Suomessa vain muutamia prosentteja karjan ruokavaliosta.
Ehkä Tatu ja Patu voisivat vielä vaikka kirjan verran perehtyä suomalaiseen karjatalouteen? Maatalouden on muututtava, se on selvää. Siitä en ole varma, edistääkö maatalouden valtavirtaisen todellisuuden häivyttäminen kirjallisuudesta ja taiteesta sitä tavoitetta. Lihantuotannon karuimpia yksityiskohtia ei toki lastenkirjaan voi laittaa, se on selvää, mutta se lihakuvasto Tatu ja Patu -kirjoista mahdollistaa lapsentasoisen keskustelun näistä asioista samaan tapaan kuin vaikka se, että Richard Scarryn lastenkirjassa possulla on seinällä perhepotrettien joukossa kuva makkarasta. Tai kun Aku Ankka syö sarjakuvassa Pekingin ankkaa.
* *
Huolia historian sekä kulttuurin kerroksellisuuden säilyttämisestä on lakaistu keskustelussa sivuun huonoilla, kepeillä perusteilla. Erityisen surullinen ja yleinen sävy argumentoinnissa on ollut, että meidän jengi on asiaa X vastaan, joten minkä tahansa toimen sitä vastaan täytyy siis olla oikein. On myös oltu vähätteleviä tyyliin: ”Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.”
Sävy on ollut hegemonista diskurssia puolustava eikä kunnollisia argumentteja silloin tarvita, koska joukkovoimaa riittää.
Se ei ollut aikoinaan kaiken sen Afganistanin sorron, kuoleman ja kärsimyksen keskellä se suurin asia, mutta minulle ovat jääneet hyvin surullisina ja masentavina mieleen ne kuvat, joissa talebanit ampuvat raketinheittimillä ikivanhoja Buddha-patsaita. Ne kun olivat heidän mukaansa harhaoppisia.
Pasi Huttunen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kolme kohtaamista Kirsin kanssa – sohvalta kirkon penkkiin
KOLUMNI | Kirsi Kunnas syntyi 100 vuotta sitten. Mitä jos juhlisimme lauantaina lukemalla kaikki ääneen hänen runojaan?
Älä korva pieni kuule mitä vain – puhutaanpa taas barokkimusiikista
KOLUMNI | Kun pitkin syksyä mediassa, kouluissa ja kodeissa melskattiin ”barokkimusiikin kieltämisestä”, kuinkahan moni tarkkaan ottaen edes tiesi, mistä puhui?
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
