Liikettä aikakausien, maiden ja näyttelyiden välillä – Maaria Wirkkalan näyttely sitoo yhteen myös sukupolvet

Maaria Wirkkala: Veden varassa 5 / Depending on 5 (2010). Lasiesineet, vesi, metallikeinut.

Katri Kovasiipi ja Ulla-Maija Svärd, teksti
Ulla-Maija Svärd, kuvat (ellei toisin mainita)

Kulttuuritoimituksen Katri Kovasiipi (KK) ja Ulla-Maija Svärd (UMS) pysähtyivät keskustelemaan Maaria Wirkkalan näyttelyssä Edes takaisin.

* *

UMS: Maaria Wirkkalan teokset ovat hiljaisia, mutta eivät äänettömiä. Näihin teoksiin sisältyy painokkaita viestejä.

KK: Maaria Wirkkala on pitänyt sanaleikeistä taideteosten ja näyttelyiden nimeämisessä. Nytkin suomenkielinen nimi ”Edes takaisin” on monimerkityksinen. Teosten liike maailmalle, näyttelyihin Venetsiaan, Istanbuliin, Tokioon, Berliiniin ja niin edelleen, sekä paluut takaisin kotimaahan, sisältyvät jo näyttelynimeen. Englanninkielisestä nimestä ”Back for a moment” puuttuu suomenkieliselle nimelle olennainen lisämerkitys, edes, at least.

Maaria Wirkkala: Veden varassa / Depending on (2015). Lasiesine, vesi, metallikeinut.

UMS: Ees taas, kiikumme elämän keinussa! Teosten matka eri näyttelypaikkojen välillä sisältää myös aikatasot.

KK: Aivan, näyttelyssä korostuu taiteilijan elämänhistoria ja tuotannon yhteydet hänen vanhempiinsa. Toisessa näyttelyhuoneessa suureen rooliin nousevat taiteilijan isän Tapio Wirkkalan kauniit lasiteokset, alakerrassa kahvion seinustalla ja kahviossa sijansa saavat taiteilijan äidin Rut Brykin keramiikkateokset.

UMS: Edestakaista liikettä jatkuvasti tuottavat, keinulaudoilla tasaisen rytmikkäästi keinuvat, vedellä täytetyt lasit ovat hyvin meditatiivisia. Keinuvat lasit ovat hirveän kiehtovia ja salaperäisiä – niissä on tyyneys. Vaikka ne kuinka heiluvat tuulessa, pinta pysyy – ne eivät läiky. Töiden katseleminen vaatii hiljentymistä; se mikä tapahtuu ei ole mahdollista tavoittaa muuten kuin hiljentymällä.

Särkyvää – Fragile, 2023–24. Kuva: Jussi Koivunen / 2024 Maaria Wirkkala

KK: Erityisen paljon pidän ensimmäisen näyttelyhuoneen pimeydestä, jossa himmeästi kultaa kuultava tumma puu toistuu useissa eri rakenteissa. Raakalauta ja kullanhohto ovat aivan kiinni toisissaan, niiden välillä ei ole rajaa. Ikään kuin profaanin ja henkisen välilläkään ei lopulta voi erottaa rajaa, Wirkkalan teoksissa karkea ja arkinen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa hengellisen kanssa.

UMS: Minäkin pidän tästä salaperäisestä huoneesta! Tässä pyhäkössä konkreettiset, raskaat esineet ovat muuttuneet jollain tapaa aineettomiksi.

Hauraan läpikuultavat lasitikkaat toistuvat teoksissa, kuin ilmentäen ihmisen jatkuvaa pyrkimystä kohti jotain pyhää. Pyhyyden tunne ei ole minulla uskonnollista, vaan jotain mikä liittyy kaikkiin kulttuureihin ja kaikkiin uskontoihin. Se on pyrkimys tai ajatus kohti elämän tai olemassaolon pyhyyttä universaalisti, ilman, että se liittyy johonkin tiettyyn uskonnollisuuteen.

Sanaa pyhyys on vaikea käyttää tulematta ymmärretyksi väärin – onko se sananakin omittu uskontojen käyttöön? Mielestäni kyse on kuitenkin elämän arvosta; kuinka ihmeellinen ja hauras se on.

Lasitikkaat kertovat minulle ihmisen yrityksestä ymmärtää ratkaisematonta ja abstraktia tässä konkreettisessa maailmassa, jota sitäkin me olemme rikkomassa omilla toimillamme. Koko elämä on astumista näillä haurailla lasiportailla kohti tuntematonta. Mieheni ihmetteli minulle viimeisenä elinviikkonaan, että on kummallista odottaa jotain, mistä ei tiedä.

Maaria Wirkkala: Tästä eteenpäin (2) / Beyond This Point (2), 2020. Lasitikkaat, teräs, rautaoksidi.

KK: Lasin ja sitä kautta koko elämän ainutkertaista haurautta hienosti esiin tuova teos toisessa näyttelyhuoneessa on Ase, so what (2002). Lähelle katonrajaa lasitasolle kauniisti asetellut Tapio Wirkkalan taidelasipullot heijastuvat upeina varjoina valkoiselle seinälle. Kohti tuota kokonaisuutta tähtää lattialla odottava ase. Sen vieressä lattialla on ohje katsojalle: ”Viritä ase, tähtää ja laukaise hitaasti.” Tätä en halua enkä voi tehdä.

UMS: Enkä minä.

KK: Näin käy, kun kaksi aseistakieltäytyjää kohtasi tämän teoksen. Aseeseen tarttuminen olisi brutaali teko.

UMS: Kyllähän sen tietää, mihin aseeseen tarttuminen käskystä johtaa: tuhoamiseen.

Tuhoaminen on luovuuden vastakohta.

KK: Kysyin eräältä mieheltä, joka juuri laukaisi aseen vieressäni, mitä hän sen jälkeen näki aseen tähtäimessä. Hän ei suostunut kertomaan. ”Ehkä taiteilijalla on tässä joku viesti”, hän vastasi. Varmasti. Mutta oma moraalini ei anna myöten, en halua enkä voi ampua kohti kauniita lasiesineitä edes kuvitteellisesti. Edes uteliaisuuteni ei nyt herää.

Maaria Wirkkala: Ase, so what? / Gun, So What (2002). Ase, jalusta, kromogeeninen väridia, lasi.

KK: On itsellenikin yllätys, miten voimakkaan vastenmieliseltä tuo teko tuntuisi, tätä kynnystä en voi ylittää. Siinä ei ole kyse pelkästään näistä yksittäisistä taide-esineistä ja niiden kauneudesta, vaan sukupolvet ylittävästä kulttuuriperinnöstä. Ammuttavana olevat teoksethan ovat taiteilijan isän, edellisen sukupolven edustajan luomia.

UMS: Niinpä. Aseet ovat pelottavia, ne kertovat uhasta ja turvattomuudesta. Eivät sodan keskellä elävät ihmiset koe oloaan turvalliseksi, olisi heillä aseita kuinka paljon tahansa.

Tuosta lasipulloasetelmasta ja varsinkin sen ihanista häilyväisistä kuvajaisista minulle tulevat vahvasti mieleen myös Giorgio Morandin maalaukset. Wirkkalalle tärkeä Italia on näyttelyn tunnelmassa vahvasti muutenkin läsnä.

KK: Koko näyttelyn suosikkihuoneeni on juuri ensimmäinen, lähes pimeä näyttelyhuone, jossa tuntuu melkein kuin olisi jälleen päässyt (kaipaamaani) Venetsiaan. Sitä tunnetta ainakin itselleni rakentavat näyttelyn installaatioiden kiinteinä elementteinä olevat taidepostikortit, joilla on vahva dialogi teosten muiden rakenteiden kanssa. Wirkkalan tuotannossa taidepostikorteilla on ollut yllättävänkin iso rooli, ja niin on tässäkin näyttelyssä.

UMS: Nämä postikortit ovat myös hyvin ikonimaisia.

KK: Etenkin yhden postikortin teos teki minuun suuren vaikutuksen jo nähdessäni sen vuosia sitten Venetsiassa. Maalauksessa kardinaalilla on yllään punainen viitta, lattialla olevan puulaatikon pohjalla on kieppi samaista kardinaalinpunaista kangasta.

Taidepostikortit toistuvat olennaisena osana Maaria Wirkkalan installaatioita. Kuvan postikorteissa on Venetsian Galleria dell’Accademiassa sijaitseva Gentile Bellinin temperamaalaus Ristin ihme San Lorenzon sillalla (1500).

UMS: Seinää vasten oleva suurikokoinen, italialaisen sandolo-veneen airokin on ollut jo aiemmin mukana ja esillä Wirkkalan teoksessa Suomen ja Norjan rajalla Pulmankijärvellä, ja tällä hetkellä toinen airoparin airo sekä itse vene ovat esillä Istanbulissa.

KK: Näillä suurilla airoilla on roolinsa myös tuossa taidepostikortissa, jonka limittäin asetellut eri versiot kertovat useista eri matkoista, joilta kortit on kotiin lähetetty. Wirkkala on kertonut oppineensa taidehistoriaa taidepostikorteista, joita hänen vanhempansa ovat lähettäneet, ja edelleen hän on lähettänyt taidepostikortteja omalle tyttärelleen. Tässä teoskokonaisuudessa on hengästyttävän paljon kerroksellisuutta, jota on tavallaan tuskastuttavaa ja turhaakin yrittää selittää – teos ja koko tämä hämärä näyttelyhuone on kokemuksena täyteläinen ja rikas. Selittävät sanat tuntuvat olevan vain tiellä.

Kotiin päästyäni minun on vielä pengottava kuva-arkistojani, sillä toivon, että olen ottanut Venetsiassa valokuvan tuosta postikortin ihmeellisestä maalauksesta. Lopulta se löytyy: kyseessä on renessanssimaalari Gentile Bellinin (1429–1507) temperamaalaus Miracolo della reliquia della Croce al ponte di San Lorenzo (Ristin ihme San Lorenzon sillalla, 1500), joka sijaitsee Gallerie dell’Accademiassa.

UMS: Postikortit ovat taideikoneita. Taide ja Venetsia ovat olleet Wirkkalalle valtaisia lapsuuden elämyksiä, hänen oma lapsensa on myös ottanut siellä ensimmäiset askeleensa. Tästä tulee mieleeni kohtaus Wim Wendersin elokuvasta taiteilija Anselm Kieferistä. Siinä Kiefer pääsee lapsuutensa ajan, sodan jälkeisen hävityksen ja loputtomien raunioiden keskellä katsomaan taideaarteita täynnä olevaa linnaa, jossa hänen tätinsä on siivoojana. Samaan viittaa mielestäni toinen, elokuvan lopussa oleva kohtaus Venetsian biennaalista, missä palatsin kattomaalaukset ja seinät ja ovet peittävät Kieferin teokset viittaavat tähän kontrastiin tuhon ja kauneuden välillä.

Myös Venetsia on tuhoutumassa oleva kaupunki, tosin ei sodan vuoksi, vaan veteen vajoamassa.

Lapsuudessa koetut elämykset ovat niin suuria ja voimakkaita, että ehkä juuri ne viitoittavat tien taiteilijuuden ytimeen.

Maaria Wirkkala: Valvomatta jäänyt matkalaukku / Unaccompanied Luggage (1995). Dokumentaarinen valokuva / Paikkasidonnainen teos: maanalainen Yerebatan-luostari, 4th Instanbul Biennale 1995.

KK: Wirkkalan tapa liikkua teoksillaan sukupolvien yli koskettaa minua nyt tässä näyttelyssä erityisen paljon. Museon alakerrassa on valokuvadokumentti, suurikokoinen vedos teoksesta Unaccompanied Luggage – Valvomatta jäänyt matkalaukku, joka on ollut ollut esillä vuonna 1995 Istanbulissa. Teoksessa ovat mukana taiteilijan isän viimeiset nahkakengät, tyttären ensimmäiset kumisaappaat ja venetsialainen, kullattu helmenpunojan tuoli. Tämäkin teos liikkuu ajallisesti yli sukupolvien ja maantieteellisten paikkojen.

UMS: Nämä ovat kauniita ja rakkautta täynnä olevia kunnianosoituksia: suuria hengen saleja ja leikkejä taiteen keskellä. Wirkkalan äitinsä Rut Brykin keramiikkalaatoista kokoama teos on minusta kuin lapsuuden hauska leikki. Sitähän taiteen tekeminenkin myös on; asioiden ja ajatusten järjestämistä uusiksi kokonaisuuksiksi ja ajatuksiksi.

Maaria Wirkkala: Found a Mental Connection 2 (1998). Metallilevyt, muovieläimet, kirjat, teräsvaijerit.

UMS: Tämäkin herättää paljon ja ajatuksia! Pitkä pöytä, jonka toisessa päässä on Raamattu, toisessa Koraani, välissä vaeltavat Nooan arkista tutut eläimet.

Kuinka moni tietää, että Raamattu ja Koraani ovat samasta lähteestä, ja myös juutalaisten Talmud kuuluu samaan piiriin. Tulisi muistaa, että voisimme istua kaikki yhdessä saman pöydän ääressä sopuisasti, ja niin on tapahtunutkin, kun Espanja oli merenkulkuvaltio, joka menestyi ja kävi vilkasta kauppaa ympäri maailman.

Eläimet eivät ihmisten rajoista piittaa, ne vaeltavat vapaasti kuin Paratiisin eläimet sovussa keskenään.

Tämä on myös valtaisa, leluista tehty leikki. Wirkkala on asetellut tutut muovieläimet vaeltamaan eri suuntiin ja erilaisiin ryhmiin; samassa piirissä istuvat niin apinat kuin karhutkin. Mutta, kannattaa katsoa myös pöydän alle: eläinten varjot muodostavat kauniin pitsivarjokuvion lattialle ja siellä on myös yksi, laumasta pudonnut, eksynyt. Kuinka yksinäiseltä, haavoittuvalta ja samaistuttavalta se näyttääkään!

Yksityiskohta Maaria Wirkkalan teoksesta Found a Mental Connection 2 (1998).

KK: Näyttelyn nimeäkin hallitseva edestakainen liike tuntuu konkreettisimmillaan keinulaudoilla keinuvien vesilasien äärellä. Järisyttävämpi heilahdus on koettavissa huoneessa, joka onkin installaatio nimeltä Vakain aikein. Tasainen kullanhohtoinen lattia ei olekaan vakaa, ja 2 000 -kiloinen graniittijärkäle näyttää leijuvan ilmassa. Pienen maanjäristyksen kaltaisen yllätyksenhän tuossa huoneessa voi kokea. Teosnimi ja kokemus saavat yhdistyä jokaisella teoksen kokijalla omalla tavallaan.

UMS: Kullattu lattia, pyhä maa jalkojemme alla. Emme kuitenkaan seiso vakaalla pohjalla, mikään ei ole varmaa, maa järisee jo…

Maaria Wirkkala: Vakain aikein / Solitude in Stability (2006). Huone, kullattu lattia, kivi, postikortit.

UMS: Vesi on läsnä kaikkialla näyttelyssä: Venetsia, luolan vesi isän muistoksi tehdyssä teoksessa, laseissa keinumassa, katosta lasiastiaan tippuva vesi, lapsen kumisaappaat…

Maaria Wirkkalan teoksille on yhteistä, että raskas materia pyrkii kohti aineetonta keveyttä. Fyysiset teokset ovat muuttuneet henkisiksi. Lasitikkaita on mahdotonta kiivetä, mutta tärkeintä on pyrkimys. Wirkkalan teokset näyttävät meille, kuinka ajatuskin on hauras.

Kuulin näyttelyvalvojalta, että ihmiset kyselevät paljon, mitä nämä teokset tarkoittavat. Konkreettisia vastauksia ei kuitenkaan voi antaa, ihmisen on otettava vastaan nämä teosten tarjoamat hiljaiset kysymykset ja tutkittava itseään, mitä ne hänessä aiheuttavat. Taiteilijana Wirkkala ei halua avata eikä selittää teoksiaan, se olisikin ihan hölmöä. Ihmisten on siedettävä se, ettei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. On ihan itse mietittävä ja pohdittava.

Maaria Wirkkala: Jano / The Thirst (1990 … 2024). Kivi, lasi, kuormaliinat.

KK: Wirkkalan teokset edellyttävät ihmisiä asettamaan itse myös kysymykset.

UMS: Näyttelyn valvoja kertoi myös, että vaikka pienet lapsetkin ovat kiinnostuneita töistä, he katsovat niitä kauempaa ja tarkkaan, mutta eivät pyri koskemaan niihin. Se on mielenkiintoista; he ymmärtävät kauneuden lumon eivätkä halua rikkoa sitä.

Maaria Wirkkala: Seepra, so what? / Zebra, So What (2002). Ilmapallo, muovieläin.

UMS: Tästä tuli ihania muistoja lapsuudesta. Näin silloin saman elokuvan johon teos viittaa: ranskalaisen Albert Lamorissen elokuvan vuodelta 1956, jossa Punainen ilmapallo seuraa poikaa ankean harmaassa Pariisissa. Se punainen ilmapallo leijuu yhä hehkuvana mielikuviini heti, kun ajattelen ilmapalloa, ja tässä se nyt on!

Näyttely sopii hyvin vuoden pimeimpään aikaan. On hyvä kääntyä turvallisesti sisään päin, mietiskellä perimmäisiä kysymyksiä – ja nähdä kauneuden ja luovuuden valoa pimeyden keskellä.

Maaria Wirkkala: Edes takaisin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (Laiturikatu 13, Särkänniemi) 19.1.2025 asti. Maaria Wirkkalan taiteilijatapaaminen 18.1.2025 klo 13–14.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua