Levyarvostelu: Entiset bänditoverukset Andy McCoy ja Michael Monroe julkaisivat uudet pitkäsoittolevyt samana syksynä. Ensimmäinen vie voiton, niukasti.
Michael Monroe: One Man Gang (Silver Lining Music, 18.10.2019). Andy McCoy: 21st Century Rocks (Ainoa Productions Oy, 27.9.2019 / 8.11.2019 [vinyyli]).
Hanoi Rocksin paluu herätti aikoinaan pelon ja kauhun sekaisia tunteita. Olin seurannut alkuperäisen yhtyeen uraa ensimmäisestä levystä surulliseen loppuun saakka. Aikoinaan yksi kiistatta Suomen kaikkien aikojen kovimmista rokkibändeistä ei voisi mitenkään enää päästä parhaiden vuosiensa tasolle, tuskin edes lähelle. Muistot uuden kokoonpanon varhaiselta keikalta ja ensimmäisestä levystä ovat kuitenkin jääneet mieleen myönteisinä. Sittemmin pumpun uran seuraaminen ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa. Levyt tuntuivat keskinkertaisilta ja jäivät ostamatta.
Ensimmäisen Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen saatiin parivaljakon Michael Monroe / Andy McCoy välillä lukea kitkeriä lausuntoja ja jopa suoranaista solvaamista. Samaa on nähty myös yhtyeen uuden inkarnaation teiden erottua.
Tänä syksynä on saatu kohtalaisen herkullinen asetelma, kun kumpikin rokkitähdistämme on julkaissut uuden soololevyn. Andy McCoyn 21st Century Rocksin vinyyliversio on julkaistu juuri ennen tämän jutun ilmestymistä
Molempien tekemisten taso on vaihdellut jonkin verran. Michael Monroelta on julkaistu vuosien varrella melkoinen tukku soololevyjä ja lisäksi nähty vaihtelevia bändiviritelmiä. Andy McCoy on julkaissut ennen tätä uutukaista vain kaksi kappaletta varsinaisia soololevyjä. Hänen tuotantonsa on ollut kuitenkin omaan makuuni keskimäärin vahvempaa kuin entisellä bänditoverillaan. Biisimateriaali on ollut monipuolisempaa, sovitukset ja tuotanto rikkaampia. Monroen tekemiset taas ovat parhaimmillaan näyttäytyneet hyvin energisinä ja tinkimättöminä niin lavalla kuin levylläkin. Kertosäkeet ovat rokanneet mieleen jäävinä. Pitkäsoittolevyt ovat kuitenkin olleet pahimmillaan varsin tasapaksuja tapauksia.
* *
Michael Monroe (keskellä) yhden miehen jengeineen. Kuva: Silver Lining Music
Hanoi Rocksin uuden tulemisen jälkeen Michael Monroe -nimellä operoivan, keikkailevan ja levyjä tekevän yksikön kerrottiin olevan bändi, ei sooloartisti. Nyt uuden levyn otsikkona on One Man Gang. Liekö kyseessä ”yhden miehen jengi” vai ”yksi miesjengi”. Bändin edellisestä levystä Blackout States näyttää kuluneen peräti neljä vuotta. Aika kuluu, mutta kuuluuko se musiikissa?
Varsinkin tämä nykyinen Michael Monroe -yhtye on tuntunut olevan luokiteltavissa punk- ja hard rockin liitoksi. Omaan makuuni Monroe on ollut aina missä tahansa kokoonpanossa parhaimmillaan toimiessaan lähempänä ensin mainittua kuin jälkimmäistä.
Muistan viimeksi varsinaisesti innostuneeni Michael Monroen tekemisistä Demolition 23 -yhtyeen kohdalla. Bändissä tuntui tuolloin olevan tiettyä uutta energisyyttä verrattuna miehen soololevyihin. Noista ajoista on kulunut 25 vuotta, ja siinä välissä Hanoi Rockskin tehnyt paluun ja hajonnut jälleen uudestaan. Uusia levyjä on julkaistu uusilla kokoonpanoilla.
Olennaisilta osin One Man Gang -levy ammentaa kuitenkin samoista lähteistä kuin Demolition 23. Michael Monroe rokkaa juuri kuten hänen otaksuikin, brittiläistä ja amerikkalaista (punk-)rokkiperinnettä yhdistellen. Tässä mielessä voidaan ajatella, että bändi toimittaa sen, minkä lupaa. Tuskin kukaan mitään muuta odottikaan. Jos taas kaipaa musiikkiinsa vaihtelua biisimateriaalin tai tuotannon puolella, kannattaa kenties tähyillä toisaalle.
Periaatteessa One Man Gang tarjoaa joka tapauksessa levyllisen pirteänä punkkaavaa rokkia. Heti nimikappale tekee homman selväksi. Perinnetietoisesti ja energisesti mennään. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan ole, kaikki on tuttua sekä Monroen aiemmilta levyiltä, että toki rock-musiikin historiasta muutenkin.
Last Train to Tokyo -biisillä homma jatkuu tuttuun tapaan. Michael Monroe kuulostaa Michael Monroelta, rock-museolta – sekä hyvässä että pahassa. Mukana on tarttuvaa, hoilattavaa Monroe-kertosäettä parhaimmillaan. Jälleen kerran kyseessä on kuitenkin moneen kertaan ennenkin kuultu sävelkulku, joka tuo mieleen paitsi nykyisen kokoonpanon aiemman tuotannon, myös Demolition 23 -rokkauksen. Kappale on silti levyn parhaimmistoa.
Junk Planet jatkaa reipasta rokkenrollia. Midsummer Nights -jollotuksen kohdalla levy alkaa kuitenkin jo puuduttaa. Ralli on keskitien radiorokkia amerikkalaiseen makuun, jossa jokainen elementti on kuulijan ennustettavissa. Käsillä on mahdollisesti levyn tyhjänpäiväisin kappale.
The Pitfalls of Being an Outsider potkaisee touhun pykälää menevämmäksi. Kappale on vahvoine kertosäkeineen sinänsä hyvä, mutta johan tämäkin on Monroen aiemmilla levyillä kuultu moneen kertaan. Taas ollaan Demolition 23:ltä tutulla punkrokkaavalla raiteella. Energiaa on, mutta ei valitettavasti mitään uutta. Jos se riittää, mars levykauppaan!
Kertosäkeissä ja kitaroissa One Man Gang -levyllä mennään voimalla. Se, miellyttävätkö niihin ruuvaillut saundit on toki makukysymys. Itseäni saattaisi ilahduttaa paluu menneiden vuosikymmenten vähemmän raskaaseen saundiin.
Levyn harvoja yllätyksiä tarjoaa Black Ties And Red Tape, joka lähtee liikkeelle kiukkuisesti jopa Motörheadin suuntaan tykittävällä a-osallaan. Michael Monroetahan nähtiin joskus lavalla Lemmyn pumpun vierailijanakin, joten liekö tässä haluttu osoittaa kunniaa edesmenneelle moottoripäälle. Tosin ammensi jo edellisen levyn R. L. F. -kappalekin vähän samalta suunnalta.
Hollywood Paranoia palaa tuttuun Monroe-rokkaukseen. Kovin hittihakuiselta tämä tuntuu. Toisaalta rokki on kuulemma poissa muodissa. Niin tai näin, kappale toisensa jälkeen soljuu ohi jäämättä sen kummemmin mieleen, vaikka periaatteessa kaikki on kohdallaan.
Heaven Is A Free State tarjoaa levyn toisen pienen yllätyksen mariachi-trumpetin höystämine meksikoilais-sävyineen. Kertosäkeessä liikutaan kuitenkin vahvasti Guns N’ Rosesin Nightrain-kappaleen sävelkuluissa.
* *
Yllättävyys ei ole koskaan ollut Michael Monroen Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kaikista määrittävin tekijä. One Man Gang -levyllä yllätyksiä on kuitenkin liian vähän, – jopa aiempaakin niukemmin – jotta kuuntelijan mielenkiinto säilyisi, vaikka kyllä sillä edelliselläkin levyllä jokunen skippaamaan houkutteleva keskitien ameriikanrokki oli. Avattuja latuja siis suditaan. Esimerkiksi Monroen nykyisen yhtyeen kenties monipuolisimman Horns And Halos -levyn Ballad of the Lower East Side -kappaleen kaltaista musiikin historian tutuista palasista koottua osumaa ei uudella levyllä valitettavasti ole.
Kitararokki on kitararokkia, mutta hieman enemmän sävyjä ei olisi tällä kertaa ollut pahitteeksi. Vaikkapa Monroen huuliharppua ja saksofonia olisi kuullut kernaasti suuremmassa osassa. Myös yhtyeen pätevälle basistille, vanhalle Hanoi-mies Sam Yaffalle, olisi suonut enemmän tilaa, nyt hänen täysi potentiaalinsa on jätetty levyllä käyttämättä.
* *
Andy McCoylle sooloalbumi on vasta uran kolmas. Kuva: Tomi Wahlroos
Andy McCoy siis ei ole ollut soolourallaan läheskään yhtä tuottoisa kuin vanha taisteluparinsa Monroe. Varsinaisia soololevyjä on ennen 21st Century Rocksia julkaistu vain Too Much Ain’t Enough (1988) ja Building on Tradition (1995). Näistä jälkimmäinen on käsittääkseni jonkinlaisen yleisen yhteisymmärryksen mukaan kestänyt paremmin aikaa ja muutenkin vahvempi levy.
Ehkäpä se onkin. Rohkenen silti väittää, että Too Much Ain’t Enough on aliarvostettu levy. Musiikillisesti ja soinnillisesti se on lopulta lähempänä omaa makuani (myös alkuperäistä Hanoi Rocksia) ja sisältää eräitä edelleen McCoyn parhaista soolokappaleista kuten kulkevan I Will Follow -biisin. ”Ty-ty-dy-ty-dy”-taustalaulut eivät harmi kyllä ole nykyään yhtä kovaa huutoa kuin 1980-luvulla, eikä saksofonejakaan enää useinkaan käytetä populaarimusiikissa samaan tapaan.
Harvakseltaan soolotuotantoa julkaiseva McCoy tarjosi parin vuotta sitten Hanoi Rocksin loiston päivistä hymyilyttävine Ice Cream Summer -viittauksineen muistuttaneen The Way I Feel -sinkun. Nyt nuo ajat tuntuvat jääneen taakse.
Keväällä julkaistulla Soul Satisfaction -ep:llä oltiin taas lähempänä hard rockia, eikä tuotos jaksanut innostaa kuuntelijaa; itselläni se taisi jäädä yhteen tai korkeintaan kahteen pyöritykseen. 21st Century Rocksin cd- ja striimausversiot sisältävät tuon ep:n yhtä kappaletta vaille kokonaan, lp:llä on niistä vain Bible And A Gun, jonka nyt huomaan lukevani tämän levyn parhaaseen puolikkaaseen.
Myös 21st Century Rocks lähtee nimikappaleensa myötä liikkeelle Monroen levyä hardrokkaavammalla otteella. Tutulta kuulostaa tämäkin. Hard rockin lisäksi ammennetaan toki muutenkin laajalti rokkenrollin perinteestä. Tempot ovat yleisesti ottaen hieman Monroen levyä hitaampia.
Undertow jatkaa keskitempoisena ja muistuttaa McCoyn sävelkynän terävyydestä. Olli Ojajärven hieman 1980-lukuisenakin pärähtävä saksofonisoolo ilahduttaa. Myös jo aiemmin yksittäisenä kappaleenakin julkaistu Seven Seas vakuuttaa. Toisaalta sekin on tuttua Andyä, mutta minkäs teet, jos melodia tarttuu päähän kuin syysflunssa. Saksofonisoolo saadaan tässäkin kappaleessa.
Batteram on periaatteessa perus-ränttätänttä, mutta nousee kuitenkin Andy-myllyn läpi puserrettuna hieman sitä korkeammalle. Maria Maria rauhoittuu lattari-sävyihin trumpetteineen (kyllä!). Raita erottuu muista kappaleista myös taustalaulajallaan, Sofia Sidalla. Sam Yaffa muuten vierailee tällä kappaleella bassossa ja lyömäsoittimissa.
Bible And a Gunin alku tuo hauskasti mieleen Tuomari Nurmion riffin kappaleesta Hyvästi kotimaa. Hieman yllättäen kappale tyydytään lopettamaan jo alle kolmen minuutin kohdalla, mikä ei toki ole huono asia sinänsä. Toinen yhtä lyhyeksi jätetty ralli on Love It Loud, joka soi vahvasti 1980-lukulaisena hard rockina ja samalla yhtenä levyn heikommista viisuista.
Levy typistyy muutenkin jälkipuolellaan keskinkertaiseksi. Give a Minute, Steal a Year on makeahkosti kantrahtava, Olli Haaviston pedal steel -kitarallaan maustama slovari. Siitäkin huolimatta myös se kappale on lopulta levyn heikommasta päästä. Vinyyliversiolta syystäkin pois jätetty Gimme Time puolestaan on mitäänsanomaton tylsä perus Andy-jollotus, jota tosin maustaa kivasti levyllä siellä täällä muutenkin kuultu Jone Takamäen varsin 1980-lukuisena soiva saksofoni.
Levyn päättävä This Is Rock’n Roll on taas perus-tympeää hard rockia. Anthem-henkinen kappale muistuttaa – hieman ironista kyllä – tietyiltä osin Michael Monroen 1980-luvun soolobiisiä Dead, Jail Or Rock’n’ Roll. Viimeksi mainittu rokkaa onnistuneemmin.
* *
Andy McCoyn kitara on 21st Century Rocksilla luonnollisestikin suuressa osassa. Saksofoni ilahduttaa useammassakin kappaleessa, mutta myös siellä täällä kilkutelleelle pianolle olisi voinut antaa kauttaaltaan vahvempaa roolia.
21st Century Rocks on hieman hämmentäväkin levy. Alkupuolellaan se jopa innostaa. Loppua kohti materiaali vajoaa kuitenkin lähinnä keskinkertaiseksi hard rockiksi. Vaikka McCoy operoi tällä saralla jo Building on Tradition -pitkäsoitollaan, oli se kuitenkin selkeästi onnistuneempi – levy on edelleen täysin relevantti, eikä sen biisimateriaali sisällä pitkästä kestostaan huolimatta montakaan muita heikompaa lenkkiä. En jaksa uskoa, että aika tai kuuntelukerrat tekisi 21st Century Rocksista yhtä vahvaa kokonaisuutta.
Niin McCoy kuin Monroekin rakentavat perinteelle. McCoy tekee sen nykyisessä hard rock -kehyksessään kuitenkin kokonaisuutena kollegaansa monipuolisemmin ja rikkaammin. Aiemman tuotannon valossa asetettuja odotuksia hänen 21st Century Rocksinsa ei kuitenkaan täysin täytä.
Eros Gomorralainen
