Näyttelijä Aapo Stavén paljastaa, miten monologi Parikkalan patsaspuiston luojasta Veijo Rönkkösestä syntyi

Aapo Stavén. Kuva: Minna Mänttäri

Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seuraavat seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Savonlinnan teatterin näyttelijä Aapo Stavén kertoo kuvataiteilija Veijo Rönkkösen elämästä kertovasta Veijo-monologista, joka sai ensi-iltansa Parikkalan Patsaspuistossa heinäkuussa 2024.

* *

”En muista tarkalleen, milloin ensimmäinen vierailuni Parikkalan patsaspuistossa puistossa oli, mutta se on ollut joskus Veijon kuoleman jälkeen. Tutustuin häneen lähinnä siellä olevien infotaulujen kautta.

Kuten Veijo myös minä kirjaan liikuntasuoritukseni sinikantiseen ruutuvihkoon. Perusluonteeltani olen kuitenkin hyvin erilainen kuin Veijo.

Olen aina ollut sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Jotain samaa meissä asioiden kirjaamisen lisäksi taitaa kuitenkin olla.

Päivätyöni on teatterissa, mutta minulla on jatkuvasti erilaisia luovia projekteja käynnissä, joiden parissa askartelen vapaa-ajallani.

Veijolla ei ollut aina kivaa lapsena.

* *

Uskon, että nykyään on ainakin sosiaalisesti helpompi kasvaa kuin 1950-luvulla. Nykyään on enemmän ymmärrystä erilaisille tavoille hahmottaa maailmaa ja olla siinä.

Sitä en osaa sanoa, kasvattaako nykyaika enää samanlaisia ite-taiteilijoita.

Koko puisto itsessään kaikkine patsaineen, kasveineen, polkujen laatoituksineen on Veijon paras työ.

Olematta minkäänlainen asiantuntija ite-taiteen suhteen luulen, että nykyajassa saattaa olla jotain sellaista, mikä ei tue ite-taiteilijuutta sen ”perinteisessä” muodossa.

Patsaspuisto on mielestäni ennen kaikkea kokonaistaideteos. Yhtäkään patsasta sellaisenaan ei olisi mielekästä kiikuttaa mihinkään taidenäyttelyyn.

Onneksi Veijo harrasti myös valokuvaamista, joten taidemuseot ovat niiden myötä saaneet osansa Veijon luovuudesta.

Veijon kaksoisvalotuskuvat ovat mielettömän hienoja.

Aapo Stavén hoitaa esityksessään myös oman tekniikkansa. Kuva: Anne Välinoro

* *

Monologia lähdimme tekemään nimenomaan Veijosta, emme niinkään puistosta.

Koimme tärkeäksi antaa äänen Veijolle – miehelle josta puhuttiin ja puhutaan, mutta joka ei itse juuri puhunut. Pohdimme prosessin aikana paljon herkkyyttä ja ”oikeanlaisia” tapoja olla.

Olemme molemmat käsikirjoittaja-ohjaaja Heidi Parkkisen kanssa kasvaneet pienillä paikkakunnilla.

Heidi on elänyt Simpeleellä ja minä peruskouluvuodet kiertäen Puumala-Luopioinen-Lappeenranta-reittiä, meillä oli siis omat kokemuksemme myös tästä.

Toki ahtaita asenteita voi löytyä myös kaupungeista ja avarakatseisuutta pieniltä paikkakunnilta.

Toivottavasti Veijon tarinan kokeminen monologin muodossa ylipäätään lisää lempeän ja ymmärtävän katseen määrää maailmassa. 

* *

Veijon äidin merkitystä pohdimme monologia tehdessä paljon.

Äiti oli mitä ilmeisimmin kovin ankara, eikä rakkautta kotona näytetty tai annettu.

Kuitenkin Veijo eli ja huolehti äidistään saman katon alla tämän kuolemaan saakka.

Siinäkin voi nähdä melkoisesti merkityksiä, että äitinsä kuoleman jälkeen Veijo teki loppuelämänsä vain iloisia, leikkiviä lapsipatsaita.

Minulla ei ollut monologia aloittaessa vahvaa mielipidettä siitä, minkälaisen roolin haluan tehdä, kuinka meidän tulisi työskennellä tai varsinkaan minkäänlaista väittämää, jota haluaisin julistaa.

Vaikka olimme tunteneet ohjaaja Heidi Parkkisen kanssa jo kymmenisen vuotta projektia aloitellessa, tämä oli ensimmäinen kerta, kun teimme taiteellista työtä yhdessä.

Projektin alkaessa tekstiä oli nolla riviä ja omat tietoni Veijo Rönkkösestä rajalliset.

Pyrin siis aloittamaan työskentelyn mahdollisimman avoimena sekä uutta työparia että Veijo-tutkimusmatkaa ja monologin lopullista muotoa kohtaan. 

Se oli selvää, että halusin päästä hyvään fyysiseen iskuun ja joogan aloittaminen vuosien tauon jälkeen sekä muutenkin aktivoituminen liikunnan saralla oli sopivan konkreettinen ensimmäinen askel roolityöhön.

Päästäkseni Veijon puhetapaan kiinni olen katsonut lukuisia kertoja läpi kaikki vähät netistä löytyvät videomateriaalit, joissa Veijoa haastatellaan.

Nyt talvella, kun näytöksiä on ollut harvakseltaan, olen katsonut aina ennen esitystä jonkun klipin.  

– Vähemmän puhelinta, enemmän liveä! toivoo Stavén suomalaisilta kulttuurinkuluttajilta. Kuva: Minna Mänttäri

* *

Aina mietitään, mille ja kenelle ihminen elämänsä omistaa. Puisto on näkyvin merkki Veijon eletystä elämästä. Patsaiden valamisen ja puutarhan hoidon lisäksi Veijo harrasti valokuvaamista. Joogaamista ja uimista Veijo suoritti lähes päivittäin – muiden harrasteiden lisäksi. Äidistään Veijo huolehti kotonaan äidin kuolemaan saakka. Iso osa elämästä on siis mennyt tähän. 

Veijo päästi ihmiset kotipihalleen ihmettelemään patsaita ja varmaankin nautti patsaiden ihmisille aiheuttamasta ilosta, kenties myös hämmennyksestä ja ihmettelystä.

Tekikö Veijo kuitenkaan patsaitaan muita ihmisiä varten?

Monologissa Veijo pohtii näitä ulkopuolelta tulevia kysymyksiä työnsä perimmäisistä motiiveista ja kysymys jää Veijon osalta vastaamatta.

’Täs on kuustuhatta neliöö ommaa tillaa. Sitä oon täyttänt.’”

* *

Veijo-monologi Savolinnan teatterissa vielä 20.12.2024 sekä 10. ja 11.1.2025. Lue Anne Välinoron arvio esityksestä täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua