Metsässä viihtyvä Eija-Liisa Ahtila on saanut kolmen vuoden työn päätökseen. Kuva: Liisa Takala

Tiina Nyrhinen, teksti

Voiko ihminen oppia olemaan muutakin kuin kaiken keskiössä, hierarkian huipulla toimiva maapallon valtias?

Miten lähelle toisia elollisia ihminen voi päästä?

Osaammeko ymmärtää ja rakastaa puuta, ja mitä puu meistä mahtaa ajatella?

Kuvataiteilija, elokuvaohjaaja, akateemikko Eija-Liisa Ahtila on pohtinut näitä teemoja ja mahdollisuuksia ekologiseen kerrontaan taiteessaan jo vuosien ajan. Lauantaina Serlachius Kartanolla yleisölle avautui 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.

Katsoja on päässyt aiemmin Ahtilan teoksissa kokeilemaan esimerkiksi yhteyttä simpanssin kanssa teoksessa Mahdollinen rakkaus, joka oli esillä Mäntässä vuonna 2018. Serlachiuksen laajennusosan valmistuttua 2014 nähtiin Tutkimuksia draaman ekologiasta, joka täyttyi kuvailusta luonnon viisauden edessä. Ahtilan muotokuva kuusesta, Horizontal on vaakasuoraan kuvattu esitys havupuusta koko sen mahtavuudessaan. Se on nähty paitsi Mäntässä, myös näyttelyissä eri puolilla maailmaa.

Nyt on vuorossa kolmas Serlachiuksen taiteilijalta tilaama teos, joka on valmistunut kolmen vuoden työn tuloksena. Keskiössä on sukeltaminen kauniisiin ja herkkiin luonnonympäristöihin, olemassa oleviin ja käytöstä poistettuihin ihmisasuntoihin ja myös lumenkaatopaikan kaltaisiin epäpaikkoihin.

Teoksessa rakennetaan siltaa ihmisen ja toislajisten eläinten välillä. Se on jälleen uusi synteesi yllä esitetyistä kysymyksistä tässä maailmantilanteessa, tänä luontokadon ja ilmastonmuutoksen konkreettisten merkkien aikana.

– Koska lähtökohtana oli metsä, pohdin ensin metodia, jolla toteuttaa teos. Kiersimme Etelä-Suomessa erilaisilla tienoilla ja sen pohjalta suunnittelin, kirjoitin ja kuvasimme teoksen eri vuodenaikoina, Ahtila kertoo.

Hallittu metsäpalo kuuluu Evon tutkimusaseman lähettyvillä olevan metsän elämään. Kuva: Sampo Linkoneva

* *

Tienoo on hieno sana

Suomen kielen sana tienoo on vähän vaikea kääntää esimerkiksi englanniksi. Suomalainen tietää selkärangallaan, mistä tienoon ainekset koostuvat: paikan hengestä, esihistoriasta, kasvustosta, rakennuskulttuurista, yksityisistä kokemuksista ja tunteista, ja tämän kaiken yhteisvaikutuksesta.

Ahtila osaa sanoittaa tätä esimerkiksi näin: metsän sammaleilla kulkiessa maan liike siirtyy kävelyyn.

– Minulla on korostunut tila-aisti, se näkyy sekä installaation rakentamisessa että kuvien suunnittelussa, Ahtila sanoo.

Uuden teoksen alkuna nähdään 11 000 vuotta sitten syntynyt tienoo, jääkauden aikana muovautunut soraharju. Harjun rinteellä oli kasvanut metsä, mutta puut oli kaadettu ja tilalle tehty laskettelurinne.

Laskettelurinteen aika oli kuitenkin lyhyt, ja nyt luonto on vallannut rinteen takaisin ja metsä ja sen elämä lintuineen ja nisäkkäineen on tekemässä paluuta. Tämän kaiken näyttäminen suuressa koossa, hitaasti ja nautiskellen tiheään oksistoon ja linnunlauluun pysähtyen on yllättävän positiivinen ja toivoa huokuva aloitus teokselle.

Kilpikonnan ja ihmisen vuoropuhelu sointuu teoksen toislajisuus-ajatteluun. Kuva: Sampo Linkoneva

Ahtilan kuva-aineisto on tässä teoksessa kokonaan Suomesta. Hänen ja tuottaja Ilppo Pohjolan sekä reilusti yli sataan henkeen nousevan työryhmän työskentely on tuottanut teoksen, jonka ääreen on hyvä istua rauhoittumaan ja ajattelemaan. Monet tienoot kuuluvat suomalaisessa luonnossa kulkevan ihmisen elämysmaailmaan.

Monikuvainen, liikkuva kuva ja vaihtuvat kuvakoot luovat yhdessä teoksen draamaa. Valtavaksi lähikuvaan kasvatettu kilpikonna ja meidän näkökulmastamme jo vanha ihminen muodostavat toimivan tiimin, jossa kumpikin imee ja aistii jotain toiselta, rauhoittaa toista. Ihminen ei ole välttämättä aina se vanhempi. Eikä aina viisaampikaan.

Vastakkainasettelujen sijaan Ahtilasta kiinnostavaa löytää elämästä armoa ja kiitollisuutta.

Tällaista rakkautta on esimerkiksi kameran tarkentaminen pieniin hyönteisiin. Teoksessa ne muodostavat oman tilan, ne ovat kuoro, joka muuttuu valossa ja valosta.

Kilpikonnan ja ihmisen vuoropuhelu sointuu teoksen toislajisuus-ajatteluun. Kuva: Sampo Linkoneva

* *

Metsän tuntu, järven syvyydet

Teoksen äärellä tuntee olevansa uuden suomalaisen luontokuvaston äärellä, kun lähestytään tiheitä pusikoita ja käperrytään siirtokivilohkareen tai puun juurelle voimaa hakemaan.

Teoksessa puu sanoo: ”Hän tulee tänne joka vuosi.” Puu hengittää ja ihminen vastaa hengittämällä. Yhä useammat puhuvat puiden voimasta.

Myös pitkä suomalaisen luontokuvauksen perinne näkyy, etenkin teoksen edetessä kohti järven ulottuvuuksia kuvailevaa jaksoa. Monen kanavan kautta näytettynä vesistömme esiintyvät suorastaan majesteettisina.

Kuva-aineistoon päätyi myös klassinen näky paljaasta hakkuuaukeasta, sehän on yhä useamman suomalaisen kokemusmaailmaa. Taiteilijan oman mökin lähellä sijainnut metsä kaadettiin kerralla puutavaraksi.

– Perheemme kannalta kokemus oli järkyttävä kaikella tapaa. Tiedostan, että esimerkiksi täällä Mäntässä monet saavat yhä elantonsa metsäteollisuudesta. En silti koe, että olemme tässä asiassa jotenkin vastakkain. Mitään ei tapahdu, ellemme kykene keskustelemaan. Asioita voi aina järjestää uudelleen, Ahtila uskoo.

Dialogiin pyrkivä, taiteen akateemikon arvon jo 49-vuotiaana saanut Ahtila on tuntenut viimeaikaisten taidetta vähättelevien puheiden keskellä olonsa hämmentyneeksi.

– Taiteella on keskeinen merkitys ihmisten elämässä. Se on osa inhimillisyyttä ja ympäristön kokemista, ymmärtämistä ja ajattelua.

Eija-Liisa Ahtilan Heijastus metsästä on avoinna yleisölle Serlachius Kartanolla (Joenniementie 47, Mänttä) 27.4.2025 saakka. Esitykset alkavat aina puolelta klo 11.30–16.30 välisenä aikana. Kartanolla on vanhan taiteen kokoelman lisäksi esillä myös Nastja Säde Rönkön videoteos salt in our blood, in our sweat, in our tears sekä ROR ABC – vallankumouksia tilauksesta 23.3.2025 saakka. Lue arvio jälkimmäisestä näyttelystä täältä.

* *

Eija-Liisa Ahtila (s.1959)

• Suomen kansainvälisesti tunnetuin nykytaiteilija, joka on tehnyt liikkuvaan kuvaan ja tilallisuuteen perustuvia installaatioita 1990-luvulta lähtien. Hän on elokuvan ja videotaiteen rajamaille sijoittuvan monikanavaisen installaation kehittäjä.
• Ahtila on saanut useita tunnustuksia työstään. Taiteen akateemikon arvon hän sai vuonna 2009 49-vuotiaana. Hänelle on myönnetty Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan komentajamerkki 2020, Pro Finlandia -mitali 2005, Artes Mundi -palkinto 2006 ja Nykytaiteen Vincent Van Gogh -palkinto 2000 ja kunniamaininta 48. Venetsian Biennaalissa 1999.
• Ahtila on myös saanut useita elokuvapalkintoja. Hän toimi Kultainen Leijona -palkinnon tuomaristossa Venetsian kansainvälisillä elokuvajuhlilla 2011. Hänelle on myös myönnetty kreikkalaisen Joonian yliopiston mediataiteen kunniatohtorin arvo vuonna 2019 samoin kuin Aalto-yliopiston Taiteen kunniatohtorin arvo vuonna 2019.
• Ahtilan teokset tuottaa Ilppo Pohjola, perustamansa Crystal Eye -tuotantoyhtiön kautta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua