Syksyllä 1987 läntisen maailman Bruce Springsteen -huuma oli hiipumaan päin. Kuten Blinded By The Light -leffassa huomautetaan, silloin Pomoa kuuntelivat isät eivätkä pojat.

Lässyä Tunnel Of Love -albumia ei elokuvassa edes mainita. Se on vähän outoa, sillä leffassa nähtävä suuri myrsky pyyhkäisi Britannian yli vasta Tunnel Of Love -levyn ilmestymisen jälkeen.

* *

Lontoon satelliittikaupunkiin Lutoniin sijoittuvan elokuvan tarina on arvattava. Oikeastaan se on ihan sama kuin vaikka Billy Elliotissa. Tai Parempi kuin Beckhamissa.

Sekä Blinded By The Lightin että Parempi kuin Beckhamin on ohjannut sukujuuriltaan intialainen Gurinder Chadha. Tällä elokuvalla haetaan uutta nostetta hänen hiukan lässähtäneelle uralleen.

Jos Blinded By The Lightiin pystyy suhtautumaan katsomishetkessä kiinni olevana viihteenä, siitä saa paljon mielihyvää. Välillä itkettää ja välillä naurattaa, kuten tämmöisen draamakomedian kuuluukin.

Vuoden 1987 estetiikka on briteillä viimeisen päälle hallussa. Toisin kuin Suomessa, jossa 1980-luvun pitää aina olla parodiaa.

Myös elokuvan näyttelijät ovat erinomaisia. Etenkin teini-ikäistä Red Wedge -aktivistia Elizaa esittävä Nell Williams suorastaan hehkuu.

”Springsteenin sanoitukset avaavat Javedille uuden, rohkeamman ja avaramman maailman.”

Elizan stiff upper lip -tyyppisten vanhempien luona kuvattu päivälliskohtaus on osoitteleva ja turha. Muutenkin ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan ja muihin vastaaviin liittyviä stereotypioita tulvii joka tuutista. Vaikka kyse on kevyestä viihde-elokuvasta, ne tuntuvat vähän tunkkaisilta.

Käsikirjoituskin köhii välillä. Kirjoittajakolmikko (Chadha, hänen aviomiehensä Paul Mayeda Berges ja toimittaja Sarfraz Manzoor) on nitonut peräkkäin hyviä kohtauksia, mutta elokuva ei etene yhtä sulavasti kuin vaaleanpunainen Cadillac valtatiellä.

Blinded By The Lightin viimeinen kolmannes on hapuileva, jopa sekava. Myös liian moni kysymys jää auki elokuvan lopussa. Olisin halunnut tietää, monta ”mitä tapahtui seuraavaksi?” -tyyppistä asiaa.

* *

Blinded By The Light -elokuva perustuu toimittaja Manzoorin (s. 1971) Greetings From Bury Park -muistelmakirjaan, siis tositapahtumiiin. Pikkupoikana Pakistanista Englantiin muuttanut Manzoor on nähnyt noin 150 Bruce Springsteenin keikkaa.

Elokuva on epävarman maahanmuuttajapojan kasvutarina. Päähahmo Javedin elämä muuttuu hänen kohdattuaan Bruce Springsteenin musiikin.

Springsteenin sanoitukset avaavat Javedille uuden, rohkeamman ja avaramman maailman. Kuten äkillisessä aivopesussa yleensä tapahtuu, Javed ottaa kaiken kirjaimellisesti.

Bruce Springsteen on toki hyvä ja hyvää tarkoittava ihminen, mutta lopulta olennaista on oppia elämään ja ajattelemaan itse.

(Sivumennen sanoen musiikin voima on ihmeellinen ja kummallinen asia. Sitä on jokseenkin mahdoton selittää ihmisille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Eihän siinä ole mitään järkeä, että aina vaikkapa The Undertonesin Teenage Kicksin ensimmäiset iskut kuullessani päässäni rupeaa kohisemaan ja menen yhtä sekaisin kuin nähdessäni kissanpennun.)

Blinded by the Light -elokuvan tapahtumille antaa viitekehyksen Margaret Thatcherin hirmuhallinnon loppusuora.

Nuori Javed on rustannut runoja jo pitkään, joten tietysti hän menestyy kirjoituksillaan. Javedilla ei ole ollut tyttöystävää, joten tietysti hän saa sellaisen. Javedin isä ajaa poikansa pois kotoa, mutta tietysti he sopivat elokuvan lopussa.

Tapahtumille antaa viitekehyksen Margaret Thatcherin hirmuhallinnon loppusuora. Kaivokset on jo suljettu. Rasistit marssivat kaduilla. Työttömien määrä lasketaan miljoonissa.

Tästä kaikesta esimerkiksi Mike Leigh olisi voinut tehdä todella ravistelevan selviämistarinan. Blinded By The Lightin viehätys kestää tismalleen siihen asti, kun salin valot syttyvät.

Se ei ole pelkkä moite. Tällaisiakin leffoja tarvitaan.

Tero Alanko