Lomittajat. Kuva: Baona / Itv Studios Finland Oy / Yle

1

Television suositut dokumenttisarjat kertovat poliiseista, ensihoitajista ja palomiehistä, jotka nähdään työssään tai pyrkimässä ammattiin. Heidän työnsä ja sankaritekonsa ovat jo tuttuja.

Lomittajat (2024) kertoo neljän maatalouslomittajan töistä. Kolme naista ja yksi mies pitävät huolta siitä, että maatalousyrittäjillä on mahdollisuus lomiin tai vapaapäiviin.

Sarjassa nähdään kokonaisvaltaista navetassa työskentelyä, johon kuuluu eläinten hoitaminen ja syöttäminen sekä navetan siisteydestä ja toimivuudesta huolehtiminen.

Lomittajan työaika on aikaisesta aamusta iltamyöhään. Usein vapaatunnit ovat keskellä päivää, lypsyjen välissä.

Navetat ovat nykyisin tietotekniikan avulla automatisoituja, osittain tai kokonaan. Se ei tarkoita, etteivätkö lomittajat tekisi työtään eläinten keskellä. On poikimista, parsien ja navetan siivoamista sekä ravinnon, rehun ja joskus lääkityksen jakelua. Lypsäminen on melkein kokonaan automatisoitu, mutta silitys ja lempeät puheet ovat vielä näille lomittajlle ominaista.

Ohjelmassa seurataan Annen, Akin, Joukin ja Outin työtä ja hiukan yksityiselämääkin kolmen kuukauden ajan ja kahdeksan jakson verran. Anne on Pukkilasta ja jo eläkeiän kynnyksellä, mutta tekee vielä innolla hommia. Samalta paikkakunnalta tulee Aki, joka on toiselta ammatiltaan laulaja, Tangokuningas vuodelta 2015. Dokumentin aikoihin hän tekee taas musikaaliroolia. Lempääläinen Jouki hakee opiskelemaan agrologiksi terveyssyistä; selkä on kipeä ja hän tarvitsee toisenlaisen työn. Orivetinen Outi hakee ja pääsee karjanhoitajaksi opetusnavetalle.

Kaikilla neljällä on vahvoja mielipiteitä työstään, maatalouden tarpeellisuudesta ja maatalouden käytännöistä ilmaston ja arjen suhteen.

Toivon lisää tällaista tv-dokumenttia yleisistä, mutta monille liki tuntemattomista töistä ja sen tekijöistä.

Lomittajat Yle Areenassa.

2

Toni Morrison kirja Jazz (suom. Seppo Loponen; Tammi, 1993) tuli mieleen niin suomalaisesta ilmapiiristä kuin Yhdysvaltain presidentinvaaleista. Vastakkainasettelu on todellisuutta molemmissa maissa, ja monissa muissakin.

Morrisonin tuotanto on fiktiota todellisuudesta, hänen ja miljoonien muiden historiasta ja nykyarjesta. Jazzissa eletään 1920-lukua New Yorkin Harlemissa, vaikkei kaupunkia tai kaupunginosaa nimetäkään. Tarinan päähenkilöt elävät vahvasti musiikin ja ajan tapahtumien mukana. Joen ja Violetin rakkaustarinassa on kolmantena pyöränä Dorcas. Joen ja Dorcasin suhde on lyhyt ja päättyy surkeasti. Välillä palataan afroamerikkalaisten esivanhempien elämään 1800-luvun Etelävaltioissa.

Romaani on jatkoa vuonna 1989 ilmestyneeseelle romaanille Minun kansani, minun rakkaani (Beloved). Jazzin jälkeen, vuonna 1998, ilmestyi kolmas romaani Paratiisi (Paradise).

Toni Morrison palkittiin vuonna 1988 Pulitzerilla ja vuonna 1993 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

3

Näin François Truffaut’n 400 kepposta -elokuvan (Les Quatre Cents Coups, 1959) ensimmäisen kerran mustavalkoisesta Pye-televisiosta joskus 1970-luvulla – ja rakastuin heti. Enkä pelkästään pääosanesittäjään.

Elokuva perustuu Truffaut’n lapsuudenkokemuksiin. Antoine Doneil (Jean-Pierre Léaud) on 14-vuotias poika, joka on koko ajan ongelmissa kotona, kaduilla ja koulussa. Häntä nimitellään hulttioksi. Erikoista on, että hulttiot eivät ainakaan nykyisin lue niin paljon kuin Antoine, joka pakenee niin vanhempiensa riitaista liittoa. Perhe asuu Pariisin lähiössä, jossa mahdollisuudet toisenlaisiin harrastuksiin ovat olemattomat. Antoine valehtelee olemisistaan ja tekee pikkurikoksia.

Oma jälkipolvi piti elokuvan 1990-luvulla katsottuaan Antoinen ”rikoksista” suurimpana puhumattomuutta, joka johtui paskoista vanhemmista; kaikki oli olemattomien aikuisten syytä. Aihe on aina ajankohtainen, arkipäivää tänäänkin.

Kohtaus vuoden 1990 Sodankylän elokuvajuhlilta: 400 kepposta -elokuvan esityksen jälkeen Lapinsuussa sytytetään valot ja valkokankaan edessä seisoo Jean-Pierre Léaud. Purskahdin itkuun. Näin kyynelten läpi jotain ja kuulin ääntäkin, mutta häpesin sen verran, että poistuin paikalta. Nimikirjoituksen sain koululla järjestetyn Peter von Baghin nerokkaan ”aamuhartauden” jälkeen.

Tämän elokuvan katson aina, kun siihen on aikaa ja mahdollisuus.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua