Varsinainen kulttuuriteko on kiistellyn Ezra Poundin 70 vuotta sitten kirjoittamien Pisan cantojen suomennos. Kaksi Kari Aronpuron tänä vuonna saamista palkinnoista myönnettiinkin juuri kulttimaineisen teoksen käännöstyöstä.
Arto Murtovaara, teksti ja kuvat
Tamperelaisen mestarirunoilijan ja -kääntäjän Kari Aronpuron vuosi on ollut huima: hänelle on myönnetty kolme kirjallisuuspalkintoa.
Pirkkalaiskirjailijat ry palkitsi pitkäaikaisen aktiivinsa ja nykyisen kunniajäsenensä arvostetulla Alex Matson -palkinnolla, joka annettiin edellisen kerran vuonna 2010. Kirjailija on selvästi hyvin otettu elämäntyölleen osoitetusta huomiosta.
– Sitä en osannut lainkaan odottaa, se oli yllätys.
Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinto ei tullut niin suurena yllätyksenä. Kolmas palkinto eli Kainuun Sana ja Sävel -tapahtuman yhteydessä luovutettu Yleisradion Kääntäjäkarhu nostaa kainon hymyn runoilijan huulille.
Kari Aronpuro on kyllä kerännyt palkintoja koko pitkän uransa ajan esikoisteoksestaan Peltiset enkelit (Kirjayhtymä) lähtien. Se sai aikoinaan (1964) J. H. Erkon palkinnon ja on käytännössä nykyisen Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoisteokselle myönnettävän kirjallisuuspalkinnon edeltäjä.
Vanha avantgardisti on yhä tiukassa vedossa: ensi kesänä on merkkipäivän kunniaksi tulossa suppeampi antologia yhdessä ”loisteliaan gradun” hänen 22. kokoelmastaan pelkkää barnumia (ntamo) Jyväskylän yliopistoon tehneen Tuomas Taskisen kanssa. Molemmat valitsevat 80 runoa ja niistä karsitaan lopullinen kokoelma.
Mietteliäs kirjailija.
Aronpuro-suku on jäljitetty Sahalahdelle, 1540-luvulle. Kari on syntynyt Mariankadulla, talossa, joka valmistui 1913 lastenpäästölaitokseksi. Pitkä mies tuntee tarkkaan kotikylänsä kadut, talot, ihmiset, nimet, niiden historian, etymologian.
Syntyperäinen tamperelainen sanoo olevansa väliinputoaja; kotikorttelin talo, Satakunnankatu 63 ei ollut Amuria, eikä Pyynikkiä.
– Tämmöisellä on paljon merkitystä. Se on sadasta metristä kiinni.
Tampereen kielen syvällisestä hallinnasta saa hyvän kuvan joistakin vanhemmista runoista.
– Mä olen sanonut sitä hiekkalaatikkokieleksi. Se ei ole mun äidinkieli.
– Menin 1947 Länsipuolen alakouluun. Se oli puutalo Satamakadun ja Hämeenpuiston kulmassa, alun perin ensimmäinen reaalilyseo. Sieltä siirryttiin kolmannelle luokalle Aleksanterin kansakouluun.
Aronpuro kehuu Wivi Lönnin suunnittelemaa kaunista rakennusta; se onkin nykyisin osa Wivi Lönnin kouluna tunnettua kokonaisuutta.
Koulumatka lyheni taas, kun hän meni yhteiskouluun (Tampereen suomalainen yhteiskoulu, joka 1970-luvulla muuttui Tampereen yhteiskoulun lukioksi).
– Kirjoitin yhteiskoulun 100-vuotisjuhlaan juhlarunon, Aronpuro huomauttaa ja kertoo kirjoittaneensa useita juhlarunoja, jotka hän on ottanut sittemmin kokoelmiinsa.
– Se on sosiaalinen ele.
Mainittu juhlaruno löytyy kokoelmasta Saa tulla (Kirjayhtymä 1996). Sivulauseessa kirjailija sanoo, että yhteiskoulu juhlii perinteisesti yliopistolla ja parin vuoden päästä hänestäkin tulee jo riemuriemuylioppilas. Emeritusarkkipiispa Jukka Paarma on hänen luokkakaverinsa.
Hän aloitti juhlarunojen kirjoittamisen Kemissä; siellä oli rakennettu kulttuurikeskus teatteri ja taidemuseo.
– Tulivat viisi päivää ennen vihkiäisiä kysymään saisivatko juhlarunon.
Pirjetta Branderin muotokuvamaalaus Portrait of Poet Kari Aronpuro (1999).
Vanha pääkirjasto on antanut tärkeät suuntaviitat Kari Aronpuron elämälle. Sieltä hän 1950-luvun lopulla löysi vapaamittaisen runon ja sieltä urkeni se toinen ura; hän oli voittanut kirjoituskilpailun ”ja olin siellä taas varmaan kolmatta kertaa hakemassa palkintoa”.
Hän valitti, kun ei päässyt enää kouluunkaan syksyllä. Kaupunginkirjaston johtaja Mikko Mäkelä, Tampereen kirjallisuuspiirien johtohahmo sanoi, että “tuu tänne harjoitteleen syyskuun alussa.”
– Se oli hyvä koulu, mä opin kirjastotyöstä paljon siellä.
Aronpuro kävi armeijan ja pääsi syksyllä 1963 Tampereen yhteiskunnalliseen korkeakouluun hankkien vuoden mittaisella koulutuksella kirjastonhoitajan pätevyyden. Kolmella markalla sai kirjastotutkinnon, viidellä markalla sosionomin paperit. Politiikassakin on näitä Tampereelta tulleita ”viiden markan sosionomeja”, joista jotkut jatkoivat opetusjaostosta tiedekuntiin ja muutama aina tohtoriksi asti.
Aronpurolla ei ollut vakituista työtä, kun Aamulehden legendaarinen kulttuuripomo Erkka Lehtola, joka tiesi Aronpuron tuoreen esikoiskokoelman ansiosta, vinkkasi yliopiston kurssikirjaston vetäjän paikasta Domuksella.
– Niin musta tuli kurssikirjaston hoitaja seitsemäksi vuodeksi. Se on ihan oma alansa.
Aronpuro myhäilee, että kun hän myöhemmin teki kirjailijavierailuja, melkein joka kunnassa oli kunnanjohtaja tai -sihteeri, joka oli käyttänyt Domuksen kurssikirjastoa. Ajan myötä hiipi ajatus, että loppuikä siellä ei ehkä ole hyvä ajatus; olisi mukava, jos olisi vähän laajempi skaala asiakaskunnassa.
Rääkkylään haettiin kirjastonhoitajaa, kun kirjastoauton hankkimiseen oli myönnetty valtionapua ja sen nostamiseen vaadittiin kuntaan pätevä kirjastonhoitaja.
– Menin sinne ja laitoin sen bussin liikenteeseen.
Kausi jäi lyhyeksi, sillä Kemistä kysyttiin töihin Syväkankaan eläkkeelle jäävän kirjastonhoitajan tilalle. Aronpuro lähti sinne Rääkkylästä mielellään. Kemissä hän ehti olla yhdeksän vuotta. Sitten tuli kotikaupungista viestiä, että hänen pitäisi hakea Lamminpään sivukirjaston hoitajaksi. Kun ”äiti oli tullut vanhaksi”, päätös palata Tampereelle tuntui luontevalta.
– Olin Lamminpäässä vielä 22 vuotta, Aronpuro kertoo.
– Siinä tuli täyteen 42 vuotta kirjastohommissa.
Kari Aronpuro näyttää työhuoneensa kirjahyllyn Ezra Pound -aineistoa.
Eeva-Liisa Manner oli keskeinen hahmo nuoren kirjailijan alkutaipaleella. Kun runoilija tulee puheeksi, Aronpuro muistuttaa olleensa heidän tutustumisensa aikoihin vielä koulupoika, ujo ja naiivi.
– Tutustuin Eeva-Liisa Manneriin, kun se asui yhteiskoulun vieressä, Mäntykadulla, Aronpuro punnitsee.
Hän on kertonut katselleensa koulun ikkunasta ohi kulkevaa runoilijaa. Ujosta nuorukaisesta tutustuminen maineikkaaseen kirjailijaan tuntui hienolta.
Manner sekä Kirjayhtymän Keijo Immonen olivat Aronpuron esikoiskokoelman kätilöinä.
– Nehän sanoivat, että pannaan kaikki kasaan ja katsotaan mitä siitä tulee.
J. H. Erkon palkinnon saaneen esikoisen jälkeen toinen teos syntyi nopeasti kesälomalla.
– Siihen meni noin kuusi viikkoa, kun mä tein Aperitiff – avoin kaupunki -romaanin.
Vuonna 1965 julkaistu kollaasiromaani on klassikko. Sen ilmestymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi Jyväskylän yliopistossa pidettiin marraskuussa 2015 Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki ja kollaasiromaanin taide -juhlaseminaari, jossa oli kuusi alustajaa.
Teoksesta julkaistiin (ntamo) 3. laajennettu laitos, johon sisältyivät aikalaiskritiikki sekä muun muassa juhlaseminaarin ohjelma.
– Vähän hämmentävää, kuittaa suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden grand old maniksi seminaarin yhteydessä kutsuttu tekijä.
– Aperitiffistä käytiin aikoinaan erittäin laaja debatti: toiset olivat innoissaan ja toiset kauhuissaan.
Se kirvoitti pienen kirjasodankin, kun Kemin silloinen kirjastonjohtaja Raoul Palmgren kieltäytyi ostamasta sitä kokoelmiin. Vanha vasemmistointellektuelli piti sitä ”humpuukina, kirjan pilkkana ja antikirjana”.
Poundin Personae-teoksen kansainvälisiä tulkintoja.
Kun kysyn uudelleen, mitä Manner Aronpurolle merkitsi, hän vastaa:
– Mä fanitin sitä. Idoli tietysti.
Aronpuro kertoo, että he tapasivat aika harvoin. Manner asui myöhemmin Ojakadulla, kun Aronpuro oli Kemissä; hänellä ei ollut puhelinta, eikä hän avannut ovea, jos soitti ovikelloa. Vaati postiluukusta pudotetun kirjallisen anomuksen, että häntä pääsi tapaamaan.
Kadulla runoilijaa ei tuntenut juuri kukaan, ehkä jotain libristiä lukuun ottamatta. Euroopassa hänet tunnetaan modernia runoutta harrastavien keskuudessa. Aronpuro kertoo löytäneensä Colmarisissa käydessään Unterlinden-museossa Mannerin runojen ranskannoksia kaupunginkirjastosta.
Yhdysvaltalainen runoilija Ezra Pound (1885–1972) oli modernin runon tärkeimpiä vaikuttajia viime vuosisadan alkupuolelta alkaen. Hänen pääteoksensa The Cantos (1917–1969) kuuluu länsimaisen kirjallisuuden ihailluimpiin, oudoimpiin ja vaikuttavimpiin luomuksiin. Kaikkiaan 120 vapaamittaista runoa käsittävän kokonaisuuden ytimessä on toisen maailmansodan lopulla syntynyt The Pisan Cantos (1948).
Fasismihallinnon tukija Ezra Pound kirjoitti monikielisen luomuksensa vankina Yhdysvaltain joukkojen miehittämässä Italiassa. Se ilmestyi nyt ensimmäisen kerran suomeksi. Lähes 400-sivuisen opuksen täydentävät kattavat huomautukset sekä pitkät jälkisanat.
Runojen osuus on noin 140 sivua, selityksiä on selvästi enemmän, suomentajan epilogia liki 80 sivua.
– Pikkuhiljaa mulle rupesi valkenemaan, että se ei ole mikään vaikea loppujen lopuksi, koska kaikki muunkieliset tekstit on selitetty ja käännetty englanniksi, Aronpuro selvittää.
Hänen työhuoneessaan on kaksi hyllymetriä Poundia koskevia teoksia.
– Silloin jo, 1957 syksyllä se oli vanhan kirjastotalon hyllyssä, Poundin lyhyemmät runot.
Poundia enemmän tulevaan runoilijaan vaikutti silti amerikkalainen Walt Whitman. 1970-luvun puolivälissä Tuomas Anhava julkaisi Poundin lyhyempien runojen valikoiman (Personae, 1976).
– Pistin itseni kouluun, otin alkuteoksen ja käännöksen ja menen ne merkki merkiltä läpi. Huomasin, että suomennoksen merkkimäärä oli alkutekstin merkkimäärää pienempi.
Pieni muisto kesällä haudatusta kustantaja Leevi Lehdosta.
Kirjailijan työpöydällä on pienen pieni alttarimainen sommitelma. Se kunnioittaa kesällä menehtynyttä ntamon kustantajaa, kääntäjää, kirjailija Leevi Lehtoa, jonka hautajaisiin hän osallistui.
Aronpuro kirjoitti Kiiltomato-lehteen arvostelun Lehdon kokeellisesta romaanista Päivä. Myöhemmin Lehto tuli Turun kirjamessuilla ehdottamaan, että hänen käännetyistä runoistaan voisi tehdä kokoelman. Samana syksynä Aronpuro ehdotti Tammen kustannustoimittaja Hannu Harjulle uuden valittujen runojen kokoelman julkaisemista, kun hän täyttää pyöreitä, 70 vuotta.
”Ei nyt tehdä mitään tämmöistä”, Harju tylytti.
Aronpuro otti silloin yhteyden Lehtoon ja tuloksena oli vuonna 2010 julkaistu, Vesa Haapalan toimittama Retro 1964–2008. Edellinen valikoima Selvää jälkeä oli julkaistu 1980-luvulla (Kirjayhtymä).
Yhteistyö on sen jälkeen ollut hedelmällistä; kahdesta ensimmäisestä teoksesta on julkaistu juhlavuosina näköispainokset, on julkaistu kokoelma Kihisevä tyhjä, romaani (Kääntäjän floppi, 2015), laajoja käännöstöitä (Werner Aspenströmin Runoja kuudelta vuosikymmeneltä, 2011 sekä yhdessä tyttären Silja-Maria Aronpuron kanssa David Marksonin Lukijan luomislukko, 2015).
Aronpuron käännetyistä runoista ei ole vieläkään tehty kokoelmaa, mutta tälläkin alalla on kehkeytymässä jotain.
* *
Post Scriptum
Kun Kari Aronpuro selvittää työhuoneellaan, missä kokoelmassa Juhlaruno Tampereen Yhteiskoululle sen täyttäessä 100 vuotta 1995 julkaistiin, ajattelin silloin laittavani sen tähän oheen. Miellyttäisikö teitä kuulla Lucina Hagmanista? on kuitenkin liian laaja.
Metsosta lainatusta kokoelmasta Saa tulla – tulkintoja (Kirjayhtymä 1996) löydän kuitenkin kaksi, jotka istuvat mielestäni oivallisesti tähän: XXXIV-runo, jonka mottona on Kalevalasta lainattu värssy sekä SUB CÁLLA.
Edellinen on herkullinen ja humoristinen tampereenkielinen arjen kuvaus. Jälkimmäinen on suomeksi ”kallan alla”, eli kuolon kukan alla ja kuvaa runoilijan vierailua Eeva-Liisa Mannerin haudalla Kalevankankaalla Marianpäivänä 1996. Runon motto on Manneria itseään ja teksti avaa muutamalla harkitulla vedolla heidän keskinäistä suhdettaan.
Kaiken huipuksi XVII-runon englanninkielinen sitaatti on Ezra Poundilta, joten senkin myötä runoilijan 16. kokoelma osoittautuu harvinaisen osuvaksi tämän jutun kannalta.
* *
SUB CÁLLA
Veneeni on vedetty korkealle,
tuuli ei korjaa sen kylkiä,
vesi ei siitä välitä,
MANNER
Kohtasimme pahaisessa pesutuvassa
15 XII 1960
veivasimme nuoria säkeitäni
Toimiviksi
oikeastaan
Tulit tavallaan äidikseni
korjasit tuoretta kokoelmaasi
teit lisäyksiä, muistan
(Tule enkeliksi Jumalan)
syleilimme Mozartia
mitä on, pyyhkäisin lumet kivestä
näin nimesi, Nordische Antiquaa
mietin merkin melankoliaa
symbolin apeaa hurmaa
Marianpäivänä 1996
* *
XXXIV
Itse äiti Lemminkäisen
saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle.
Kalevala 15 : 211-213
Puhkes pyry
kuv venkurtelin kotiopäi
nuija ja mare repussa
päässäni jauho
sanat
haki järjestystä
noileesti tottuu ihmine hissii
ja uusi huanejärjestyksii
alistuu
että orrautaharavasta
piiki poikki
* *
Kirjailijan työhuoneen huolellinen järjestys kuvastaa tarkkuutta, joka näkyy erinomaisen hyvin vaikkapa pieteetillä tehdyissä Pisan cantojen Huomautuksissa. Samalla täsmällisyydellä Aronpuro aikanaan korjasi Aperitiffin näköispainoksen muutaman virheen, kun hain siihen nimikirjoituksen.
Aronpuro liikkuu suvereenisti kulttuurihistorian, historian, symbolien ja merkkien maailmassa ja liukuu sujuvasti vieraisiin kieliin. Teoksissa välähtää myös hiljainen, kirkas huumori.
Tapaamisemme muuttuu kaksiosaiseksi, kun hän joutuu menemään välillä Hatanpään sairaalaan ruokkimaan kätensä murtanutta puolisoaan (jonka omaishoitaja hän on). Toisen tapaamisen aluksi Tampereen Suomalaisella Klubilla hän pitää pienoisluennon viereisestä Puutarhakadusta; se on yksi kaupungin vanhimmista kadun nimistä. Parilla vedolla hän kuvaa kahden kadun varteen liittyvän yrittäjäsuvun syntyhistorian.
Ensimmäinen suosikkini oli esikoiskokoelmassa julkaistu runo Coltrane, josta luin kirjailija Arto Virtasen residenssin päiväkirjaan kirjoittaman kehun Casa Karvosessa Italiassa. Runo viittaa amerikkalaisen jazzlegenda John Coltranen 1962 julkaistuun saman nimiseen albumiin (Impulse) ja sen avausraitaan Out Of This World.
Tampereen Suomalaiseen Klubiin Aronpuro linkittyy sillä tavalla, että hän kirjoitti laajahkon selvityksen rahatoimikamarista kirjaan Kustaa Hiekka ja Hiekan taidemuseo (Lahti 2006); se taustoittaa osaltaan klubin perustaja- ja kunniajäsenen elämää ja toimintaa Tampereella.
Juttu on julkaistu Kulttuuritoimituksen lisäksi Tampereen Suomalaisen Klubin klubilehdessä 1.11. 2019.
