Keikka-arvostelu: ”Me tykätään rokata”, kiteyttää yhdysvaltalainen The Bellrays kotisivujensa biografian päätteeksi. Ja yhtyeen keikoilla se kyllä näkyy ja kuuluu. Mukana menossa oli Ilkka Valpasvuo.
The Bellrays Tampereen Telakalla keskiviikkona 30.10.2019.
Kalifornian Riversidesta kotoisin oleva rock’n’soul-yhtye The Bellrays julkaisi ensimmäisen albuminsa jo vuonna 1990. Lisa Kekaulan väkevän laulun johtama kvartetti tunnetaan nimenomaan liveyhtyeenä. Aika tarkkaan yksitoista vuotta sitten viimeksi lavalla näkemäni bändi on yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat varauksetonta kulttisuosiota ympäri maailmaa, mutta hiukan liian pienissä piireissä, jotta sitä myytäisiin stadionkeikoille.
Silti tuntui aika oudolta ajatukselta astella The Bellraysin keikalle Telakan intiimiin tilaan, jossa lyö helposti päänsä kattopalkkiin, jos oikein kunnolla pistää jalalla koreasti. Toki Telakalla on tullut vuosien saatossa jorattua ties minkämoista musiikkia, mutta onhan se aika intiimi paikka verrattuna moneen luolamaiseen rokkiklubiin. The Bellrays ei ollut asiasta moksiskaan vaan iski tallan sopivan sielukkaasti pohjaan asti.
Moneen muuhun tasokkaaseen, mutta silti hiukan varjoissa kulkevaan yhtyeeseen verrattuna The Bellraysillä on valovoimainen keulakuva, voimakasääninen ja ärhäkästi esiintyvä Lisa Kekaula. Vaikka hänen sielukkaan kantavaa ääntään on kuultu emobändin ohella myös muun muassa Basement Jaxxin hitillä Good Luck sekä vierailevana vokalistina MC5:n keikoilla, ei musiikkipiirien arvostus ole silti saanut aikaan ihan sellaista hehkutusta, jolla The Bellraysia myytäisiin isoille lavoille. Nimi on tuttu hyvän musiikin ystäville, levyä ja paitaa myydään keikoilla, mutta hittilistoilla ei yhtyeen tuotantoa näy.
Se olikin yksi itselleni asettamistani kysymyksistä – nouseeko keikalta sellaisia yksittäisiä biisejä, jotka jäävät päähän korvamadoksi? Lisäksi hain vastausta kysymykseen millaisen hurmion yhtye saa aikaan Telakalla peruskeskiviikkona? Entä millaisessa vedossa kypsään ikään ehtinyt yhtye ylipäätään on tätä nykyä?
Kitaristi Bob Vennum (vasemmalla) ja basisti Bernard Yin.
Kahdesta jälkimmäisestä kysymyksestä ei tarvinnut olla huolissaan. Kekaula otti henkilökohtaiseksi missiokseen heti keikan alussa saarnata yleisölle, että ”tämä on rockshow, tämä ei ole jokapäiväinen juttu, me tulimme antamaan kaikkemme ja haluamme tehdä sen teidän kanssanne”. Yhtyeen rokkiärhäkkääseen show-meininkiin pystyi jälleen luottamaan kuin kallioon. Yleisö tuli, näki ja otti bändin omakseen.
Ydinkaksikkoaan, aviopari Kekaulaa ja kitaristi Bob Vennumia, lukuun ottamatta hyvin tuulisesti kokoonpanoaan muokannut yhtye täydentyi Telakalla basisti Bernard Yinillä ja rumpali Dusty Watsonilla. Eikä nelikon soitossa tai tavassa toteuttaa yhteistä visiota ollut mitään moittimista. Lauluvuoroa mikin takana saivat myös Vennum ja Yin, vaikka tähtihetket seurailivatkin Kekaulan laulun parhaita revittelyjä, venyttelyjä ja hiljentymisiä asian äärellä.
* *
The Bellrays käynnisti Telakan-keikkansa tuoreimman levynsä Punk Funk Rock Soul, vol. 2:n avausraidalla Bad Reaction, joka edustaa osuvasti yhtyeelle tyypillistä sielukasta mutta suoraviivaista rockin jyräystä. Saman levyn esiosa, nelibiisinen EP Punk Funk Rock Soul vol. 1, sai äänen vauhdikkaalla Mine All Minella. ”It’s a rock show”, toisteli Kekaula ensimmäistä kertaa.
Edellisiä selkeästi rauhallisempi I Can’t Hide oli tarttuva uutuus, jossa oli haikeudessaan hienoa kitarasäröistä melodista koukkua. Tässä kohtaa korvamatokysymys sai jo vastauksia – sielukas kappale nousi saman tein yhdeksi Bellraysin parhaista sävellyksistä.
Sen jälkeen Kekaula käskytti ihmisiä nostamaan kankkunsa tuoleilta, ja I Don’t Wanna Cry kiihdytti hiukan tahtia. Every Chance I Get hidasti puolestaan hyvin rauhalliseen pohdiskeluun.
The Bellraysin livebiiseissä huomio kiinnittyy yhtyeen taitoon käyttää kiihdytyksiä, hiljentymisiä, kliimaksin venyttämisiä ja vanuttamisia. Kaiken kaikkiaan yhtye osaa vuolla sielukkaista kappaleistaan hienoa tunnelmointia.
Vennumin laululla alkava tiukka Soul Girl iski jälleen lisää kaasua. Ärhäkkä Power To Burn sai Kekaulan ja Vennumin suuntaamaan yleisön keskellä rokkaamaan. Living A Lien kertosäkeen uneliaan laulun ja bändin tiukan jytäbiitin kohtaaminen oli maukasta. Munaa yhtyeellä olisi soitossaan ilman Kekaulan tyrmäävää lauluakin.
Mainion Black Lightning -levyn (2011) värisuoraa jatkoi vaaniskelevammin mutta groovaten jyräävä Everybody Get Up. ”Kun minä sanon The Bellrays, te huudatte”, herutti Kekaula jo hyvään vauhtiin päässyttä yleisöä.
The Bellrays viettää ensi vuonna 30-vuotisjuhlavuottaan.
Basisti Bernard Yin laulama Junior High herutti bassosoolon, Shake My Snake kuorrutettiin Kekaulan kazoo-soololla. Man Enough kävi päälle huohottaen. Vennumin laulama tylyn jymäkkä Never Let A Woman sai yleisön kiljahtelemaan. Melkoista vaeltelevaa laukkaa annostellut Now sopi yleisön huudattamiseen.
Love And Hard Times alkoi voimapopisti, mutta liikkui aurinkoiseen mutta rupiseen soulrockiin. Mutta jotta totuus ei unohtuisi, ”it’s still a rockshow”, totesi jälleen Kekaula ja käynnisti äkäisen Black Lightningin loppusooloiluineen, jossa solisti määrää soittovuorot ja käy henkilökohtaisesti kertomassa yleisön edustajille, että ”tämä on sinulle”.
Encoressa kuultiin cover-levyllekin tallennettu Led Zeppelin -klassikko Whole Lotta Love Bellrays-painoksena, jonka tutussa kaavassa kuultiin viipyilevästä liki hilpeän kipittävään yltyvä loppukiihdyttely.
Maailma on hassu paikka. Täällä pohjolan perukoilla on sata ihmistä katsomassa yhtä maailman parhaista bändeistä. It’s never too late to fall in love with The Bellrays!
Ilkka Valpasvuo
