Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Aleksi Leskinen on kahlannut kauhuelokuvan historiaa ja kuunnellut Antti Holmaa ja synteettisiä soundtrackeja.
1
Pitkin lokakuuta monissa muodoissa harrastamani kauhu kulminoituu kuukauden loppuun, halloweeniin. Olen tyytynyt hyväksymään sen, että omin kokemukseni halloweenista on ennen kaikkea mielentila, ja joka vuosi pyrin vahvistamaan sitä kokemusta jollain uudella tavalla. Tähän erinomaisen, liki vuosittaisen vipuvartensa on suonut James Rolfe, joka tunnettaneen parhaiten internetin äreimpänä videopelinörttinä.
Elokuvaksi asti kulminoituneen Angry Video Game Nerdin ja lukuisten muiden projektien ohessa Rolfe julkaisi vuosina 2007–2017 Cinemassacre’s Monster Madness -nimikkeellä kauhuelokuvan historiaan keskittyneitä videoita läpi jokaisen lokakuun. Kymmenen vuoden kuluessa skaala laajeni niin sanoakseni mielettömäksi: tunnustetut klassikot, kiintoisat kuriositeetit ja modernit luomukset ovat kosolti edustettuja, mutta huomiotta eivät ole jääneet sen enempää roskaisammat tekeleet tai vielä ”spesifimpää makuhermoakaan” edellyttävät leffasarjat, kuten Godzilla (alkaen vuodesta 1954).
Olennaisinta Rolfen arvioissa on niiden vilpitön, otollisissa olosuhteissa sangen napakasti tarttuva intohimo aihepiiriin, joka välittyy myös arvioiden huolellisuudesta – hölmömmätkin pätkät saavat osakseen kiinnostavia huomioita, ja loppuun saakka pureskelluistakin tapauksista Rolfe löytää edelleen jotain innostavaa sanottavaa. Vaivihkaa hän on synnyttänyt eräänlaisen syventävän tutkielman koko lajityypin historiasta, merkityksestä ja kehityksestä. Lopputulos tuntuu sekä pätevältä että viihdyttävältä, ollen myös samanaikaisesti iäti innostava ja varsinkin kauhistava – tämä urakka se ei tule päätökseen ennen kuin maailmasta loppuu sähkö tai silmät tippuvat päästä.
Parin vuoden tauon jälkeen Monster Madness on palannut jälleen internetin aalloille, mutta aiempaa keveämmin ja laveammin. Tarkoitus ehkä onkin nimenomaan maustaa tuota mainittua lokakuista mielentilaa, ja se Rolfelta yhä onnistuu. Nappaa siis vielä viime hetken elokuvavinkit Cinemassacrelta!
2
Kauhuisan mielentilan vahvistajana myös syntetisaattorimusiikki on omiaan. Skaalan laajuudessa ei ole napinan aihetta tälläkään saralla. Leffasoundtrackit Carnival of Soulsin urkumaalailuista Dawn of the Deadin ja Suspirian tunnelmallisesti pärisevään Goblinin italoprogeen, ja sieltä John Carpenterin unohtumattoman tehokkaan minimalismin kautta Timo Kaukolammen & Tuomo Purasen Armomurhaaja-ääniraitaan tarjoavat kosolti ja monenlaisia kylmiä väreitä. Synapulpatusten sekä -pörinöiden ristiriita lämpöisän inhimillisyyden ja viileän toismaailmallisuuden välillä vie mielen aivan omanlaiseensa kaikkeuteen.
Entäpä elokuvien ääniraitojen ulkopuolelta? Mainio, tai ainakin sangen kiinnostava sekä ajankohtainen aihetta sivuava vinkki on läksiä Perttu Häkkisen Säätiön ensimmäiseen gaalailtaan Helsingin Ääniwalliin aivan pian, 1.11.2019. On mieltä ylentävää nähdä, että Perttu Häkkisen (1979–2018) äkillisen poismenon suomalaiseen kulttuurimaisemaan jättämästä aukosta huolimatta hänen nimissään tapahtuu yhä voimakasta uteliaisuutta ja vahvoja tunteita herättäviä asioita.
Erinäisten tapahtumanumeroiden ja säätiötohinan ohessa lavalla nähdään mainittu pitkän linjan synaeksentrikko Kaukolampi, vuosisadan lappilaiseksi äänestetyn undergroundin moniottelijan Läjä Äijälän The Kolmas sekä Tähtiportti, joka olennaisen jäsenen menetyksestä huolimatta jatkaa eteenpäin sekasortoisella kulkureitillään. Trioksi kaventuneella kokoonpanolla on erityisesti live-olosuhteissa hämmästyttävä kyky teettää suoranaiseen puistattavuuden tunteeseen asti todistajansa saattava, mutta silti hypnoottinen ja vapauttava tunnelma. Ei siis epäilystäkään, etteikö edessä olisi mahtavaa synamenoa ja vähintään mieleenpainuvaa tunnelmaa.
Häkkinen tosin itse kiteyttäisi varmasti säätiönsä hipat nokkelammin, mutten lainkaan epäile, etteikö tuolta jostain tunnetun olemassaolon rajojen ulkopuolelta välity tänne saakka hyväksyvää nyökyttelyä.
3
Valtaosa lokakuusta on osaltani kulunut yövuorojen ikeessä, alati pimeämmäksi käyvän vuodenajan mustasta mustemmaksi murtuvaa sävypalettia tuijottaen. Jotta elämä olisi muutakin kuin yksinäisiä valvottuja öitä, hyytäviä elokuvia ja aivoja nyrjäyttelevää musiikkia, mustasta mustemmaksi käyvä komedia sopii kuvioon vallan mainiosti.
Aamuhämärässä kuunneltuna Antti Holman Radio Sodoman tuore toinen kausi palauttaa pitkin leukaa valuvalle naamalle räikeän hymyn ja harjoituttaa myös leuka- ja vatsalihaksia varsin tehokkaasti. Pohdin toisinaan aivan vääristä syistä, pitäisikö välimatkat kulkea julkisella välineellä. Näkisin ainakin, joskohan hallitsemattomat naurunpyrskähdykset tarttuisivat kanssakulkijoihin, tai olisiko linja-auton läheisillä penkkiriveillä vain poikkeuksellisen paljon tilaa minulle ja äänelleni.
Mikäli Antti Holma on jäänyt mieleen kytemään Jare & Jere Tiihosena tai Putouksen esiintyjänä, tai rooleistaan poiketen Auta Antti -podcastin hellyttävänä (usein kirjaimellisena) kaappipsykologina, Sodoma tarjoilee yllin kyllin odottamatonta variaatiota. Holman kyky muuntautua parodioivista karikatyyreistä totaalisiin irvikuviin asti on Radio Sodoman vakuuttavin ominaisuus, mutta sarjan yleisilme hykerryttää myös – ja aivan erityisen paljon, jos suhtautuu keskimäärin kaupallisiin radiokanaviin yhtä ylimielisen penseästi kuin minä. Sodoman niemen oman radioaseman makaaberi, säännöistä verrattain vapaa ohjelmisto ja tiiviiksi viritetty tahti viimeistelevät kokonaisuuden.
Puhtaasti kuunnelman ominaisuudessa toteutettuna Radio Sodoma vaatii kuulijaltaan mielikuvitusta, ja toisaalta ei sitten juuri muuta. Jos antaa itsensä Kalevi Tuonisen petollisen lempeän juontoäänen vietäväksi, voinee sanoa valottomiksi käyvien päivien puuduttavuudelle sekä sillä ehdolla muutamille aivosoluille reippaat, mutta toki vain väliaikaiset hyvästit. Rasvainen naurunremakka on ehdottomasti sen vaivan arvoinen.
4
Tampereen Hikivuori saattaisi kilpailla menestyksekkäästi Pirkanmaan alueen koomisimmasta paikan nimestä, mutta jollei sen anna rassata mieltänsä liikaa, ota bussi numero 20 ja anna sen johdattaa päätepysäkillensä asti. Tai, voit toimia kuten eräät ja noileasti kiepaista ovesta ulos kävelymatkan verran Hikivuorenkadulle ja haihtua keskeltä kerrostaloja sakean metsän keskelle, kohti korkeuksia. Nyt, vielä ennen kuin viimeinenkin värikäs lehti syöksyy hidastetun näköisenä satunnaista turmiotaan kohden, on Hikivuoren laelta hieno näkymä keskelle tätä vuosi toisensa jälkeen hämmästyttävää muutosprosessia.
Jollei pelkkä metsässä samoilu naposta, ympäriltänsä löytyy mainiot patikkareitit miltei jokaiseen makuun, suuntaan ja päämääräänkin. Tuntikausien annokset ummehtunutta sisäilmaa ja lennokkaita ajatuksia saavat keveää vastapainoa läheltä, luonnosta, missä ei tarvitse kokea suorittamisen, läpäisemisen tai pärjäämisen tunteita, ellei erityisesti halua. Sitä tavoitetta vasten ei teetä haittaa poimia toisinaan harmillisen sottaiseksi päätyneen vuoren rinteiltä vastaan tulevia roskia mukaansa vietäväksi. Kyllä, se on vain pienessä kuplassa eloa, sillä välin, kun maailma jatkaa roskaan tukehtumistaan, mutta ilman muuta se on silti käymisen arvoinen kupla. Siinä kun on kovin vähän mitään itsestään selvää.
Hups, menitkö samaisella bussilinjalla vahingossa Lamminpäähän? Ei hätää, sieltä löytyy Horhan vanha laskettelurinne maastoineen, niin ikään kävelymatkan päässä päätepysäkiltä. Maisemat ehkä hieman kalpenet itäiseen vuoreemme verraten, mutta samoiltavaa ja tunnelmoitavaa sielläkin riittää. Ehkä jopa riippumatta siitä, onko noissa mäissä viettänyt ala-asteaikaisia liikuntatunteja koulun kehnoilla suksilla, vai ei.
5
Kesän rientojen mentyä keikkakalenterissa on ollut melko hiljaista. On luonnollista pitääkin hieman taukoa ja keskittyä kokemaan elämyksiä lähinnä sohvalta käsin, mutta käyntitahti on ollut syys- ja lokakuun ajan noin yksi iltama per kuukausi. Onneksi marraskuun tullen merkintöjä alkaa näkyä rahtusen tiuhemmin. Nämäkin valinnat vaan ovat enemmän turvalliseen kuin yllättävään päin kallellaan, joten päätin kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa.
Tarkoitus on vähintään kahdesti, ellei jopa useamman kerran kuukaudessa, arpoa kulttuurimeno. Siis sen kummemmin sumplimatta valita edullisesti hinnoiteltu tapahtuma, josta ei tiedä juuri mitään, ja täten jättää avoimeksi mahdollisuus kokea jotain uutta ja yllättävää. Ensimmäinen valinta tosin vielä meni osittain turvallisuushakuisuuden piikkiin: KAVIn syysnäytöksiin valikoitunut Split Second -niminen kuriositeetti Rutger Hauerin erikoisen epätasaiselta elokuvauralta. Ehkei aivan sitä, mitä kulttuuriarvalla alkujaan ajattelin, mutta menokynnyksen madaltaminen lieneekin tässä toiminnassa tärkeintä. Kauan eläköön kulttuurin monimuotoisuus – ja rauha herra Hauerin muistolle!
Aleksi Leskinen
