Tanssiteatteri MD:n Aliveness avajaisissa Laikun lavalla. Kuva: Carolin Büttner

Ottaa sydämestä, hikoiluttaa, haluan väittää vastaan, enkä välillä saa henkeä, kun naurattaa niin paljon.

Ei, en ole sairas, yllä oleva diagnoosi viittaa viime viikolla koettuun Tampereen 55. Teatterikesään (5.–11.8.2024), jonka koki myös 56 000 muuta kävijää.

Kohtasin voimanaisia, uskomattomia henkilöhahmoja, superlahjakkaita taiteilijoita, pintaa syvemmälle meneviä tarinoita, sielua soittavaa musiikkia ja erikoisia keskusteluja. Festivaali pystyi nostattamaan emootiot ja kehon reaktiot pintaan.

Toki myönnän olevani helppo tapaus, koska innostun nopeasti, ja teatteri on yksi lempitaidelajeistani.

* *

Kuvassa Isabel Abreu, Romeus Costa, António Fonseca, Beatriz Maia, Marco Mendonca, António Parra, Carolina Passos Sousa ja Joao Vicente. Kuva: Joseph Bandere

Caterina and the Beauty of Killing Fascists

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin mykistynyt esityksen jälkeen. Säikähdin. Aplodeeraanko fasismille vai esitykselle. Ensimmäistä kertaa elämässäni aioin myös oikeasti rynnätä lavalle näyttämään keskisormea monologin pitäjälle.

Festival D’Avignonin ja Teatro Nacional D. Maria II:n kansainvälisesti palkittu fiktiivinen esitys Catarina and The Beauty of Killing Fascicts sijoittuu tulevaisuuden Portugaliin, jossa äärioikeisto nostaa päätään yhteiskunnassa. Esityksen ohjaaja ja käsikirjoittaja Tiago Rodrigues on noussut hurjaan maineeseen ja eurooppalaisen teatteritaiteen etujoukkoihin. Näytelmä sai ensi-iltansa Portugalissa vuonna 2020.

Portugalilainen perhe tappaa fasisteja, kuten on tappanut jo yli 70 vuotta. Juhlapäivänä on perheen nuorimman, Catarinan vuoro, mutta hän ei suostu tappamaan. Dilemma on valmis. Kyse on moraalista, yksilön ja yhteisön vastuusta ja demokratian tulevaisuudesta.

Olen heti Catarinan puolella, tietysti, koska olen humanisti. Mutta, yllätys on tulossa, näytelmän lopussa on huikea monologi, jonka jälkeen mykistyin.

Ensemble tekee loistavaa näyttelijäntyötä ja heidän läsnäolonsa on käsinkosketeltavaa.

Mikä on fasisti? Onko väkivallalle sijaa taistelussa paremman maailman puolesta? Voimmeko rikkoa demokratian sääntöjä, kun etsimme parempia tapoja puolustaa sitä? Mielestäni ei.

Missä menee yksilön ja yhteiskunnan raja? Onko jollakulla oikeus sanoa, että koska olet erilainen, ajattelimme poistaa sinut ruokakunnasta? Ei, tietenkään niin ei voi eikä saa tehdä.

Tämä on fiktiota, tämä on fiktiota, toistelen itselleni esityksen hyytävän parikymmenminuuttisen loppumonologin aikana. Siinä lähdetään liikkeelle pienestä; me haluamme paremman maailman. Hiljalleen, yksi kerrallaan rajataan pois asiat, jotka eivät siihen maailman kuulu, muun muassa abortin salliminen, ja lopulta mennään niin pitkälle, että vieraat, ”epämiellyttävät” yksilöt voidaan tuhota yhteiskunnasta muuttamalla perustuslakia.

Kuulin, että näyttelijät olivat varautuneet rajumpiinkin reaktioihin kuin muutamaan buuaukseen. Kansainvälisesti palkitussa ja maailmaa kiertäneessä esityksessä lavalle on heitelty joskus esineitä ja kenkiä. Suomessa tästä ei tehty numeroa.

* *

Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka, Tommi Korpela ja Jari Karttunen. Kuva: Pate Pesonius

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Ovathan ne ihan sairaan taitavia näyttelijöitä, Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela. Työryhmän teksti on pähkähullu, ja sitä kautta totisinta totta.

Kaikessa hulluudessaan pilkottu teksti ja Akse Petterssonin ohjaus toimivat rytmisesti katsojan tajunnan aktivoijana. Katsoja joutuu samaan elämän odotushuoneeseen näyttelijöiden kanssa pohtimaan merkityksellisiä asioita. Ja sitä, onko niitä edes olemassa.

Koska näyttämöllä juoni on hukassa, ensin tulee turhautuminen, sitten ahdistus, välillä lamaantuminen, ja sen jälkeen hetkellinen innostus. Ensin naurattaa, ja sitten miettii jo, mitäs, mitäs, mitäs.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä -esitys on ajatuksellisesti sukua Samuel Beckettin teatteriklassikolle Huomenna hän tulee (Waiting for Godot), jossa kaksi ystävää odottavat salaperäistä, Godot-nimistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. 

Tässä esityksessä odotetaan toimintaa, mitä tahansa toimintaa alkavaksi, ja pieninkin liikahdus, ääni, napsaus saattaa olla merkki jostain.

Mitä tämä sitten on? Mikä on minun paikkani tässä ympärilläni pyörivässä elämän sirkuksessa? Olenko minä merkityksellinen? Ja ketä kiinnostaa?

Ihmiset odottavat kutsua elämän keskiöön, sisälle johonkin tärkeään, johonkin intohimoiseen. Hiljalleen kauhu hiipii mieleen. Entä jos ketään ei todellakaan kiinnosta?

Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela ovat rytmin mestareita. Teksti, katseet, eleet ja intensiteetti ovat kaikki oikeilla paikoillaan. Ja juuri se tekee esityksestä viihdyttävän.

* *

Kuvassa Ulla Koivuranta, Liisa Peltonen, Mari Turunen, Mari Pöytälaakso ja Tiina Winter. Kuva: Moe Mustafa

Ei kertonut katuvansa

Kun nainen harrastaa seksiä, häntä huoritellaan. Miehelle ei yleensä sanota mitään, tai korkeintaan nostetaan hattua, että on se kyl kova.

Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaasta Ei kertonut katuvansa Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama esitys lunastaa heittämällä paikkansa festivaalin ohjelmistossa.

Sota Lapissa on ohi. Viisi saksalaisarmeijassa työskennellyttä naista kävelee Norjasta poltetun maan halki Suomeen. Heidän ainoa päämääränsä on säilyä hengissä, palata takaisin elämään, jonka he luulivat jättäneensä taakseen. Se on kuvaus elämänjaksosta, josta ei puhuta.

Mutta kuka määrittelee normit, joiden mukaan elämme? Ketkä ovat moraalin vartijoita ja millä mandaatilla. Naisia yhdistää vain häpeä ja tieto vastassa olevasta vihasta. Heitä katsotaan ohi, eikä kukaan puolusta heitä.

Pelkistetty, muutamista elementeistä luotu lavastus jättää tilaa loistavalle näyttelijäntyölle. Esitys on intensiivistä ja koskettavaa katsottavaa. Nämä viisi naista tulevat lähelle, heidän kanssaan jakaa kokemuksen ja heidän kanssaan kulkee koko matkan.

Ei kertonut katuvansa on tehty yhdessä seitsemän teatterin voimin. Se on hieno esimerkki yhteistyön voimasta.

Esitys sai ensi-iltansa suomalais-berliiniläisessä Vapaassa Teatterissa Berliinissä 1.7.2023. Sen jälkeen sitä esitettiin vuosina 2023–2024 Kouvolan teatterissa, Turun kaupunginteatterissa, Lahden kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa.

* *

Kuvassa Jani Toivola, Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Cécile Orblin. Kuva: Heidi Bergström

Norminäytelmä

Olen aina ihmetellyt, mistä viha erilaisuutta kohti kumpuaa. Eihän se itseltä pois ole, jos toinen rakastaa ja nauttii elämästään. Onko se pelkoa vai kateutta, vai vain omaa kaipuuta onneen?

Mitä, jos kaksi naista kävelee käsikkäin tai jos he vielä suutelevat. Se saattaa jonkun mielestä olla provokaatio heteronormatiivista yhteiskuntaa vastaan ja on sen vuoksi oikeutus väkivallan teolle.

Mitä? Nyt eletään vuotta 2024, mutta silti, edelleen, joku ei kestä.

KokoTeatterin Norminäytelmä on karnevalistinen, hauska, vauhdikas ja liikkeellisesti loistelias show. Se ei opeta eikä tuomitse vaan uskaltaa olla myös itseironinen. Se heittää yleisölle kysymyksiä ja kommentteja. Onko väärin tuntea heteroseksuaalista mieltymystä, jos on homo? Olenko uskottava lesbo, jos olen ollut aiemmin heterosuhteessa?

KokoTeatteri tekee sen minkä parhaiten osaa: nostaa kissan pöydälle, ja puhuu siitä mistä ihmiset yleensä kuiskivat. Minkälaista on olla homo? Marjo Niemen kirjaan perustuva teksti saa Anna Veijalaisen rennossa ohjauksessa ja työryhmän (Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola) käsittelyssä hulvattoman lopputuloksen.

* *

Kuvassa Satu Turunen, Teija Töyry, Mika Silvennoinen, Milla Kuikka, Jukka Peltola ja Jose Viitala. Kuva: Veera Konsti

Anna Liisa

Hemmetti tätä harsomaista tasa-arvoa, joka pilkottaa läpinäkyvän verhon takana. Mikä on muuttunut historian saatossa? Jos nainen tulee vahingossa raskaaksi, hän kantaa sekä lapsen että vastuun.

Anni Mikkelssonin rytmisen tarkasti ohjaama Minna Canthin klassikkoteksti Anna Liisa kysyy mikä on naisten kehollinen itsemääräämisoikeus. Tässäkin vastakkain ovat yksilö ja yhteiskunta. Teksti saa mainion uuden tulemisen Kajaanin kaupunginteatterin esityksessä.

Hienosti ja oivaltavasti toteutettu, tarkkaa dramaturgia ja yhteen hiileen puhaltava ensemble sekä fyysinen näytteleminen tuovat tekstin lähelle katsojaa. Eikä hän voi ohittaa asian ydintä.

Tanssitaiteilija Maija Viipurin herkkä liikekieli ja kuvataiteilija Veera Kopsalan puiset naisreliefit näyttävät tietä uuteen aikakauteen.

* *

Kuvassa Samuli Niittymäki. Kuva: Mitro Härkönen

Plup Plup – Two Water Bottles

Kokaiini rulettaa. Hurman kautta tuhoon. Addiktion koko kirjo näyttäytyy kaikessa kauheudessaan.

Koelaboratoriossa Splitter-rottaa esittävän tanssija Samuli Niittymäen huikea pantomiimi näyttää kaiken näytettävissä olevan. Liikekieli on käsittämättömän taitavaa, hillitöntä ja mieletöntä.

Teatteri Takomon Plup plup -esityksen rottakokeen tarkoitus on tuottaa tutkijoille tietoa päihderiippuvuuden synnystä. Alkuharjoittelun jälkeen ryömitään putkeen, joka muovautuu lopulta ympyrän muotoiseksi. Samalla käydään läpi addiktion synnyn eri vaiheet. Koskaan päättymätön putki on valmis, kun näytetään kokeen kymmenes vaihe. Vaikka sellin ovi on auki, se ei auta. Riehakas nousu ei enää tule takaisin.

Kaiken kauheuden keskellä esitykseen on saatu myös kauneutta ja huumoria, Rottien kielelle litteroitu Alatalon biisi Ihmisen ikävä toisen luo pystyy yhtä aikaa sekä itkettämään että naurattamaan.

* *

Kuvassa Timo Ruuskanen, Kuva: Nilss Krogell

Rautavaara – ihminen ja ikoni

Ruuskanen tuo ripauksen nostalgista Suomen historiaa, glooriaa ja kansankunnan muistia lavalle.

Tuukka Vasaman kanssa Red Nose Companyn perustaneen Timo Ruuskasen uusin monologi on Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara – ihminen ja ikoni.

Se kertoo nimensä mukaisesti kansallissankaristamme, koko kansan legendasta Tapio Rautavaarasta. Ruuskanen kertoo esityksen alussa olevansa tismalleen saman pituinen ja -painoinen kuin Rautavaara oli aikanaan. Mitat ovat kohdillaan.

Rautavaaran karu lapsuus ja nuoruuden TUL:n ja SVUL:n kädenväännöt sekä ensimmäiset urheilusaavutukset kerrotaan kevyellä kädellä.

Äkkiä edessämme onkin jo taiteilija ja kansallissankari Tapio Rautavaara, joka voitti olympiakultaa Lontoossa 1948. Elokuvaura ja alkoholiura sivuutetaan yhdellä ryypyllä.

Esityksessä parasta on Ruuskasen kyky kertoa tarinaa fyysisesti. Kehon kieli on hänen kielensä. Laulua olisi mielellään kuullut enemmänkin, sillä Ruuskasen ääniala sopii erittäin hyvin Rautavaaran tuttuihin lauluihin.

Rautavaara nähdään Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.9.–12.10.2024.

* *

Kuvassa Antti Leskinen ja Miia Maaranen (Aino). Kuva: Niklas Riihelä

Aino A

Mitä ovat nämä tasa-arvoisuuden hitaasti laahaavat askeleet. Kuka päättää ne valot ja varjot, joihin toiset nostetaan. Ja kenen ne Aallon jakkarat lopulta olivatkaan?

Maailma on miesten, mutta onneksi löytyy vielä tarmokkaita intohimon riivaamia yksilöitä, jotka käyvät pelotta lasikaton kimppuun. Yksi heistä on Aino A, joka lausuu Kotkan kaupunginteatterin näytelmässä: ”Pitää sanoa nimensä kuuluvasti, että se jää mieleen.”

Miten on mahdollista, että Aino Aallon nimiin on jäänyt vain viisi teosta, vaikka yhteistyö Alvar Aallon ja Ainon yhteisessä arkkitehtitoimistossa kesti koko Ainon elämän?

Aino A on Jari Järvelän romaani (2021) Aino Marsio-Aallosta, miehensä Alvar Aallon varjoon jääneestä puolisosta. Kati Kaartisen kirjan pohjalta kirjoittama käsikirjoitus on kirkas, eikä tee Ainosta uhria vaan uraansa uskovan arkkitehdin. Näyttämöllä nähdään maadoittunut, intohimoinen nainen, joka elää työlleen ja hoitaa siinä ohessa myös miehensä bisneksejä. Sini Pesosen ohjaus on tarkkaa ja selkeää.

Miia Maarasen näyttelijäntyö on juhlaa. Hänellä on erinomainen rytmitaju ja detaljien hallinta. Maarasen keskittynyt roolityö ja jalat maassa oleva läsnäolonsa antaa tilaa myös henkilön temperamentille ja voimalle.

Kipinää esitykseen tuo myös Anne Niilolan suorasukainen Wiivi Lönn.

Lucie Kuropatován notkeasti muuttuva lavastus, Aaltojen kaareva, puinen muotokieli sekä Jouni Backströmin sydämeen soiva huilulle ja sellolle sävelletty musiikki luovat upean taustan täysipainoiselle esitykselle.

Maarit Saarelainen

PS. Teatterikesästä jäi vain yksi toive: lisää, katuteatteria ja festivaalihumua myös teatterisalien ulkopuolelle, Keskustorille ja kaupungille. Nyt Teatterikesän ihanuus jää osittain piiloon.

* *

Teatterikesä 2024

• Pohjoismaiden suurin teatteritapahtuma Tampereen Teatterikesä kokosi viime viikolla arviolta 56 000 kävijää. Lukuun sisältyvät kaikki festivaalin ohjelmistot ja tilaisuudet.
• Teatterikesän pääohjelmiston esitykset keräsivät tänä vuonna yhteensä yli 8 000 katsojaa, katsomoiden täyttöprosentti oli 87 ja festivaalin kävijätavoitteet täyttyivät.
• TelttaLab-ohjelmistossa G Livelabissa nähtiin kaikkiaan 11 esitystä, joista loppuunmyytyjä olivat mm. Minja Kosken ja Mikael Saaren tulkitsemat Kaj Chydeniuksen muistokonsertit, Ritva Oksasen 60-vuotistaiteilijajuhlakonsertti Ylistys elämälle sekä Maria Ylipään ja Marzi Nymanin musiikki-ilta.
• 56. Teatterikesä järjestetään 4.–10.8.2025.
  

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua