Matkalla pohjoiseen – Polkupyöräseikkailu Sodankylän elokuvajuhlille, osa 4

Lepotauko Hevoskivellä Kivijärven ja Kinnulan välillä. Kuvat: Juho Hakkarainen

Pääset sarjan ensimmäiseen osaan tästä ja edelliseen osaan tästä. Seuraavaan osaan pääset täältä.

* *

Juho Hakkarainen, teksti

5.6.2024 – Karstula–Kivijärvi–Kinnula, 85 km.

Söin aamiaisen Pääjärven rannalle nostetulla puistonpenkillä. Kaksi annospussia pikapuuroa, pieni törpöllinen metsämarjakeittoa ja kupillinen mustaa kahvia. Muuttolintujen kevät -sovellus on osoittautunut matkalla varsin käyttökelpoiseksi. Nyt se kertoi rantasipin laulavan.

Järvi oli täynnä aaltojen pientä liikettä, jossakin miltei silmien ulottumattomissa syöksyi sulavalinjainen moottorivene. Kaukana vastarannalla näkyi Kirkkovuoren näkötorni ja Riuttasalmen silta, jonka yli en aja: jatkan pohjoiseen päin.

Aamiainen Pääjärven rannalla.

Karstulasta lähdettyäni sain muutamaksi kilometriksi polkuseuraa, kun rinnalla kulki ilmeisesti työmatkaansa taittava mies. Tiedusteli mistä olen tulossa ja minne menossa. Kertoi tien 13 olevan viheliäinen poljettava rekkojen ja muun vilkkaan liikenteen takia. Sille tielle en joutunut: menin Humpin risteyksestä ohi ja pysyttelin omalla tielläni numero 58. Mies jatkoi Saarijärven suuntaan.

Sinne kai polki Olympiallaan myös Pentti Haanpää kesällä 1928, tehden ensin mutkan Karstulan kirkon kautta. Tie Saarijärvelle lienee kulkenut suurin piirtein kuin tuo 13 nykyisin. Humpin kievarista – missä lieneekään talo sijainnut – kirjoitti Haanpää, että se oli komeimmasti sisustettu niistä, joissa oli käynyt.

Siinä juurikin Humpin risteyksen kohdilla yhtäkkiä huomasin, ettei minulla ollut ajohanskoja kädessä. Olinko ne jo onnistunut hukkaamaan? Harmitus oli suuri, sillä nuo mitättömät repaleet ovat kokemusteni mukaan pitkillä matkoilla yllättävänkin olennaiset: kämmenkohtien pehmennykset estävät tehokkaasti käsien puutumista ja parantavat muutenkin ajotuntumaa. Nytkö pitää hommata jostakin uudet – ja mistä?

Kun pysähdyin asiaa harmittelemaan, huomasin yllätyksekseni toisen hanskan telttapussin päällä takaritsillä. Miten oli mahdollista, että se oli roikkunut irrallaan kyydissä mukana nämä kilometrit? Vaan mitäpä sitä yhdellä ajohanskalla…kunnes sitten huomasin toisen hanskan vasemman sivulaukun päällä – tallessa sekin! Tämän täytyy olla hyvä enne, minä järkeilin – ja suunnilleen näinhän on käynyt jollakin aiemmallakin polkureissulla.

Iloisena nousin nopsajalallani Oinoskylään aikeenani siellä oikein kunnolla ryypätä vissyä ja vetäistä muutama täsmäsana muistikirjaan, mutta sieltä laskeutuikin niin mukava kaareileva mäki kohti seuraavia etappeja, että annoin mennä. Ympärillä oli leveästi kaunista maalaismaisemaa: pihoja, joissa kaikki oli niin ihanasti rempallaan. Lehmät ammuivat, vanhat ihmiset käyskentelivät tiluksillaan hitaaseen tahtiin. Tuolloin tällöin tumpsahti nokkaan rehellinen paskanhaju. Tuuli väänteli taivaan pilvensavuja somille kiharoille. Puskittuneista tienvieristä pilkisti esiin kilometritolppia täälläkin, kai niitä samoja, joita lapsena monet kerrat laskeskelin bussin ikkunasta, ja joiden monienkaan numerolukemista ei enää saa mitään selvää.

Karstulassa näin tuulivoimaloiden terässiipien seisovan toimettomina paikoillaan, vaikka tuuli tuntui pyörän seljässä melko navakalta. Mutta tuuliko se väärästä suunnasta? Voimaloiden toimintalogiikasta en juurikaan ymmärrä, mutta ainakin ovat nuo nykymyllyt muokanneet maisemia näillä seuduilla runsaasti sitten viime näkemien.

Ylä-Viivajärvi Karstulassa.

Pysähdyin tauolle Ylä-Viivajärven rantaan, jossa muutama kesä sitten toiseen suuntaan pyöräillessäni pulahdin uimaan. Kaksi saksalaista – tai ainakin saksaa puhuvaa – matkapyöräilijää ajoi ohi, tervehtivät ja näyttivät peukkua, kun istuin ulkopöydän reunalla, roikottelin laiskasti jalkojani ja vetelin muistiinpanoja. Ennen Oinoskylää sattui vastaan joku huvipyöräilijä, joka kantavalla äänellä toivotti hyvät kesät, ja sillä saattoi minut hyvälle tuulelle.

P. Kotilaisen kyläkauppa Heitjärvellä lienee ollut suljettu jo jonkin aikaa.

Tieltä 58 kaarroin sukuhistoriallisistakin syistä oikealle Penttilänkylään, jossa isoisäni isä – täysnimikaimani – nälkävuonna 1867 syntyi Pirtin torppaan ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi kotivävyksi Kinnulaan Tolpalle, jonne maille nyt olin pyöräilemässä. Aikeenani oli ajaa Penttilän hiekkatietä vain pieni pätkä, mutta tulinkin polkeneeksi koko lenkin, olisiko siinä ollut kymmenisen kilometriä.

Poikkesin vielä katsomaan Syrjälampea, joka nimensä mukaisesti syrjässä olikin, yhä pienenevien hiekkateiden päässä. Kansantarut tietävät kertoa siellä sijainneen aarteen, jota huonoin menestyksin yritettiin ylös lukemattomia kertoja. Lieneekö siellä vieläkin, en tiedä, mutta eräästä Kivijärven poukamasta laskin kahdeksan joutsenta, ja olihan komea aurinkoinen päivä ihastuttavissa maalaismaisemissa. Penttilänkylän toisessa päässä, jonne johdattelivat hirvittävät mäet, oli motokuski riehumassa puiden kimpussa, enkä meinannut päästä hänen ohitseen takaisin isolle tielle, kun oksaa ja runkoa heilui ajoväylän päällä.

Penttilänkylän hiekkatien pitkää suoraa.

Kivijärvellä ei vastaan tullut ruokapaikkoja. Kaurismäkeläinen Matka-baarikin oli kiinni, joten päädyin pystyevästämään Salen pihaan. Kaupasta ostin patongin, salaatin ja Kivijärven kotiseutulehti Kotiportin. Puurekkoja rymisteli ohi, lapset leikkivät kulkupeleillään, kuka polkupyörällä, kuka mopolla. Pistävästi paistoi aurinko, niin että ilmassa oli sähköä, kuten sanoisi se Ähtärin ukko.

Tie 58 kulkee Kivijärven kirkonkylän ohi aivan kirkon vierestä.

Jatkoin viiskasi-tietä kohti Kinnulaa. Ennen Puralankylää tuli vastaan Hevoskivi, johon on kirjattu koskettava teksti: ”Hevonen on ystäväsi ja työtoverisi, sääli hevostasi”. Tekstin kirjoittivat 1900-luvun alussa Juho ja Toivo Anjelin, jotka tarinan mukaan osuivat paikalle, kun hevosmies ruoski kiven kohdilla ratsuaan.

Puralankylän jälkeen tuli Markokylä ja Muhola, jossa maisemakuvaa koristivat kirjavat, kumpuilevat peltomaisemat maantien ympärillä. Näillä main käytiin Nuijasodan Rautalammin taisteluita ja täältä kulki Pohjanmaan ratsutie 1700-luvulta lähtien. Myöhemmin kutsuttiin Muholaa Pikku-Kokkolaksi, löytyihän sieltä vilkkaimpina aikoina peräti kolme kauppaa. Toinen selitys nimelle löytyy siitä, että lähin Alko sijaitsi aikoinaan Kokkolassa saakka, mutta Muholassa moni keitteli pontikkaa myytäväksi asti.

Muholan maisemia.

Ennen Kinnulan tuttua kirkonkylää tuli vastaan vielä Hiilinki, josta oli enää kivenheitto Kinnulan kirkolle. Siellä kaartelin Keskustien kautta kauppojen ohi kohti Pappilanmäkeä ja Tolpantietä. Perillä sain vatsantäydeltä erinomaisen kunnollista kotiruokaa ja kylvin hyvässä tutussa saunassa, jossa samalla nyrkkipyykkäsin vaatteita. Muistui mieleen Pentti Haanpään pyöräpäiväkirjat kesäkuulta 1928: ”Kinnulan kirkolla ruokalassa söin ensimmäisen ihmismäisen aterian ruokalassa, kalaa, munia, voita, leipää.” Lieneekö mainittu ruokala ollut Varvikon kahvila?

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua