Mollu Heinon katumaalaukset kutsuvat Taidevaltakunta-näyttelyyn. Kuva: Taidevaltakunta

1

Kesänäyttelykausi on alkanut. Tällä hetkellä mieleni on täynnä kuplivaa odotusta, suunnitelmia kohteista, joihin on pakko päästä tämän kesän aikana. Lyhyt ja kiihkeä kausi pakottaa listaamaan tehtävää tähän tapaan: Juhannuksena ”hoidetaan” auki olevat klassikkokohteet Mänttä ja Purnu. Jonain Musasunnuntai-viikonloppuna tehdään retki Joutsan Haihatukseen. Keskikesällä poiketaan Radoslaw Grytan (1957–2023) muistonäyttelyssä Pinsiössä ja kierretään hieman maakuntaa pistäytymällä Ikipuhe-näyttelyssä Sastamalassa.

Mihin mahduttaisi Taidevaltakunnan, tuon ainoan Museoviraston tukeman kesänäyttelyn? Se on vallannut Hämeenlinnan taidemuseon ja vakuuttaa ainakin oheisohjelmansa laajuudella. Samalla reissulla voisi pistäytyä Kuhmalahden taidepappilassa. Vielä pitäisi tutkailla Finlayson Art Area ja purkutaloksi harvinaisen nuori ja hyväkuntoisen näköinen rakennus Voimakadulla, jonka Upeart-toimijat ovat kuratoineet täyteen taidetta.

Lisää kohteita Kulttuuritoimituksen kesänäyttelykalenterissa.

Purnu on kesänäyttelyiden edelläkävijä, jonka ensi näyttelystä on kohta 60 vuotta. Purnun pihapiiri valottuu Marja Pirilän Camera obscura-teoksen läpi unenomaisena.

2

Suomalaisen taideteollisuuden tuntija Harri Kalha kirjoittaa keramiikka- ja lasitaiteesta kuin elävistä olennoista. Hän on kauneuden palvoja ja keräilijä, museoihminen ja tutkija, joka on siirtynyt sittemmin itse kuvataiteilijaksi. Kustannusosakeyhtiö Parvs on julkaissut uudelleen Kalhan kolumnit, joita julkaistiin Glorian Antiikki -lehdessä vuosina 2010–2013. Mukana on muutama muukin kirjoitus, pisteenä i:n päällä Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiaston 50-vuotisjuhlien kunniaksi pidetty puhe.

Kalhan kolumnit tarjoavat loputtomasti sisäpiirin tietoa kotimaisen taideteollisuuden nimistä ja tekijöistä. Kirjoittaja uppoutuu esineiden olemukseen runollisilla vertauksilla ja laatusanoilla, tähän tapaan: ”Mitäpä muuta Gunnel Nymanin lasiesineet ovat kuin Olioita, muotokokeellisia ja materiaaliesteettisiä ’tapahtumia’”, Kalha kysyy, ja antaa itselleen luvan varauksettomaan ihailuun. Toki kolumneista löytyy myös alaan suuntautuvaa kritiikkiä, mutta useimmiten se esitetään lempeän huumorin sävyttämänä. 

Jos sinulle tuovat ylimääräisiä sydämensykkeitä nimet Wirkkala, Sarpaneva, Salmenhaara, Muona, Bryk, Tomula, Franck, käytännössä siis Kyösti Kakkosen kokoelman taiteilijat, tämä kirja on sinulle aarre. Sanojen painikkeeksi useimmista puheena olevista taide-esineistä on kirjan keskivaiheilla myös värikuva, joka lisää teoksen informatiivisuutta.

Harri Kalha: Lupa nauttia. Esineistä, kauneudesta ja keräilystä. Parvs, 2023.

Parvs-kustantamon ”Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista” -sarjaan kuuluu kaikkiaan kolme teosta. Kuva: Parvs

3

Helsingin yliopiston Taidehistorian laitoksen johtajana pitkään toiminut Riitta Nikula tarjoaa puolestaan sisäpiiritietoa ja näkökulmia omaan tieteenalaansa ja kiehtovia näkökulmia erityisesti rakennetun ympäristön tutkimiseen. Kävelykuvia – Aikoja ja paikkoja (Parvs, 2023) on eräänlainen juhlakirja, sillä Nikula täytti 80 vuotta maaliskuussa. Kuten Kalhan kirja, se sisältää Glorian Antiikissa julkaistuja kolumneja, mutta myös Yliopisto-lehteen ja verkkolehti Tahitiin kirjoitettuja esseitä. Tiedenaisia-näyttelyjulkaisussa vuodelta 2000 hän avaa taidehistorioitsijoiden demografista profiilia ja omaa tutkijanluonnettaan. Miten ja miksi joistakin tulee taiteen tutkijoita?

Nikulan opiskelutie ei auennut arkkitehdiksi eikä kuvaamataidon opettajaksi, vaan hän ryhtyi aluksi toimittajaksi. Ilta-Sanomien teatteritoimittajan työn ohella hän viimeisteli taidehistorian laudaturiaan. Suomen rakennustaiteen museon ovet avautuivat arkistoharjoittelijalle.

– Huomasin olevani liian hitaasti utelias toimittajaksi ja jäin museoon, Nikula kertoo. Hän kirjoittaa sujuvasti ja kansantajuisesti kaupunkimiljöön, maaseutumaisemien ja arkkitehtuurin kehityksestä. Hän teki väitöskirjansa vuosisadan alkupuolen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä hän käytti Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila.

Kävelykuvien kuvamateriaali vahvistaa hyvin hänen ominaisluonnettaan: halua tutustua kohteeseen paitsi arkistojen ja kirjojen kautta, myös kinesteettisesti, pyöräilemällä ja kävelemällä. ”Olin hajamielinen äiti kaikille kolmelle pojalleni”, hän tunnustaa. Jone ja Stuba Nikulan äiti on saanut kuulla, kun aina lähti kahlaamaan niitä ”sun rupisia kortteleita”. Riitta Nikula halusi seurata muun muassa Kampin rakennustyömaata, joka muuttui uudeksi joka päivä. Humanistin juhlapäivänä voi pitää sitä hetkeä, kun saa kaiken purkamisvimmasta johtuvan surun keskellä katsoa yhtä onnistunutta rakennusta: uutta Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjastoa, jonka suunnittelijat olivat Vesa Oiva ja Selina Anttinen. 

Nikulasta välittyy avarakatseinen ja huumorintajuinen tutkija, joka ei pidä vanhan säilyttämistä itseisarvona, mutta olisi silti halunnut nähdä esimerkiksi Makkaratalon ajorampit säästettyinä muistomerkkinä 1960-luvun optimismista ja uutuuden ihailusta, ja siitä, kuinka nopeasti se optimismi suli.

Taidehistorioitsija on persoona, joka näkee kauneutta siellä, missä yleisö ei sitä vielä hahmota. Jotta asiat asettuisivat perspektiiviin, hän muistuttaa, että hänen elinaikanaan on vallinnut sellainenkin henkinen ilmapiiri, jossa jugend-taloja pidettiin erityisen rumina!

4

Taidepalapelit ovat aina kiehtoneet minua, siitä lähtien kun siskoni anoppi lahjoitti minulle Velasquezin Las Lanzas -maalauksesta tehdyn palapelin yli viisikymmentä (!) vuotta sitten. Erityisiä suosikkejani ovat Vincent van Goghin teoksista tehdyt palapelit, mutta myös eräs Pekka Halosen talvimaisemasta tehty palapeli on tarjonnut tervetullutta haastetta hienovireisillä lumen sävyillään. Tuorein hankintani on Vermeerin Maitotyttönä tunnettu maalaus 1600-luvun puolivälistä, tuskin maltan odottaa!

Parhaillaan tutkin palapelin värisävyjen ja valöörien kautta Petri Ala-Maunuksen tuotantoa, 2 000 palasta noin 1 500 on jo paikallaan, ja vihreän ja keltaisen sävyjä on kertynyt jo melkoinen spektri. Tästä palapelistä on olemassa vain 20 kappaletta, joten myös palapelien maailmaan voi suhtautua kalhamaisesti, fanituksen ja keräilyn perspektiivistä.

Petri Ala-Maunuksen taideteoksesta tehdyn palapelin parissa on kulunut tämän jutun kirjoittajalta toinenkin ilta huhtikuun lopulta alkaen. Kuva: Tiina Nyrhinen

5

Jalkapallon EM-kisat on stressitön tapa iloita urheilun dramatiikasta ja hienoista suorituksista. Kun ryhdyin katsomaan yleisurheilun Rooman EM-kisoja, suomalaiset alkoivat välittömästi epäonnistua ja loukkaantua ja hävitä. Tätä painetta ei katsojalla ole jalkapallon puolella, kun Suomi ei onneksi päässyt mukaan kisaan.

Rentoa ja viihdyttävää aikaa kestää heinäkuun puoliväliin saakka. Toki EM-kisoista puuttuvat Brasilian ja Argentiinan kaltaiset huiput, mutta kyllä tälläkin turnauksella voi alkukesänsä täyttää, kun hyttyset pitävät ainakin toistaiseksi huolen siitä, että ulkogrillailu ja chillailu eivät tule mieleenkään. 

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua