Rauhallisenkin pinnan alla voi liikkua kohtalokkaan väkevä imu – arviossa Mara Ballsin neljäs albumi Virtaa

Kuva: Ville Säkkinen

Mara Ballsin neljäs albumi Virtaa (Stupido, 2024) nimensä mukaisesti lipuu ja kantaa, jos sen varaan vain heittäytyy. Raukeutta ja silittelevää viipyilevyyttä löytyy. Juurevan kolmikon irtonaisesti juoksevassa rockpohjassa on silti sen verran syvyyttä ja potkua, että ihan pienet ruohonkorret eivät matkaa katkaise. Ja rauhallisenkin pinnan alla voi liikkua kohtalokkaan väkevä imu.

Vuonna 2015 perustettu voimatrio – Mara Balls kitarassa ja laulussa, Aapo Palonen bassossa ja Antti-Pekka Palmu rummuissa – osaa hengittää, mikä entisestään korostuu aiempaa rauhallisemmalla, pohdiskelevammalla ja viipyilevämmällä Virtaa-kokonaisuudella. Levyn intensiteettiä saa tukea siitä, ettei voimatrio sorru pullistelemaan hauista, saati suotta puristamaan kitarankaulaa tai rumpukapulaa.

Kepeän leijaileva Hokkus Pokkus toki maalailee kitaralla, mutta lempeästi haaveillen. Rakkaus ei vaadi sirkustemppuja vaan anteeksi antoa, myötäelämistä ja toisen huomioimista. Maran raukealla aallolla pohdiskeleva laulu toimii mainiosti soiton duurisävyisen leijailevuuden keskellä. Lopun pienet revittelytkään eivät lähde haastamaan kappaleen sanoman maailmaasyleilevää rauhan tunnetta.

Pari astetta tummemmalla maalailulla pohdiskeleva Rakkautta on pitää tiukasti kiinni ja ottaa toisen taakkaa kantaakseen. ”Rakkautta on olla ihminen ihmiselle”, tiivistää Mara olennaisen. Jykevämmin murisevat soolot sopivat kappaleen isompaan aallokkoon kasvattamiseen, vaikkei leijailevuudesta ja pienesti savuisesta psykedeliasta luovutakaan.

Sylikkäin jatkaa reippaammalla nytkeellä rakkauden tekojen pohtimista, kepeän aurinkoisesti mutta menevästi haaveillen. Auringonlaskuun juostaan, uimaan mennään ja sitten nukahdetaan sylikkäin. Trion murea rockrevittely puhkeaa kyllä sopivan tilaisuuden tullen kukkaan, vaikkei leijailevaa pohdiskelua hylkääkään. Siinä lienee avain Virtaa-levyn viekoittelevuuteen.

Levyn maramaisin biisi taitaa olla kiireetön Toppahaalari, jollaisen voi helposti kuvitella mestari Mattilan ylle – semmoisen virtaviivaisen retropainoksen asiasta tietenkin. Tumman uhkaava Pieniä tätejä tarjoilee synkempää kuvastoa, jossa mainittuja tätejä löytyy mustista säkeistä murhattuina. Pahaenteisesti sykkivä maalailu rämpyttelee nuotiolla, kunnes hiipuu. Sen perään Sirpa-Leena käristää levyn hikisimmän paahtoleivän, jossa Sirpa-Leena sattuu ihon alla.

Riisutusti napsutteleva ja sulavasti virtaava Kuolema on yksi levyn hienoimmista kappaleista. Silmät sulkiessa nähdään toiselle puolelle ja syleillään kuolemaa. Maran laulun poukkoilevan pohtiva ote soi upeasti huohottavan soiton päällä ja kuulas soolomaalailu värittää toimivasti tummasävyistä tapettia.

Jälleen akustisesti nuotiokitaroiva Anna minun olla saa hienon lisäpatinan Juho Kanervon sellosta. Biisin nytkivä syke ja riisutusti rakennettu, mutta pinnan alla vauhdikkaasti etenevä virtaus jatkaa levyn loppupään vahvaa biisikynää, jonka vie maaliin kaiken kiireen ja tunnevyöryn jälkeen tehdyn äärelle pysähtyvä Onnen hetki. Kuulaat kitaravaeltelut eivät keuli vaan palvelevat hillittyä pohjamaalausta. Virtaus on väkevä ja pyörteet pinnalla kauniita.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua