Novellikokoelmassa menneisyys palaa takaisin aaveiden muodossa – arviossa Mariana Enríquezin Sängyssä tupakoimisen vaarat

Kuvat: Nora Lezano / WSOY

Mariana Enríquezin (s. 1973) Sängyssä tupakoimisen vaarat (WSOY, 2024) on lyhyen ajan sisään kolmas kirjailijalta julkaistu käännös. Tekijä on varmaankin saanut jonkinlaisen fanikunnan Suomessa, sillä harvemmin tässä tahdissa julkaistaan vieraskielistä taideproosaa, erityisesti novellikokoelmia Latinalaisesta Amerikasta.

Journalistina uransa aloittanutta Enríquezia tituleerataan niin kustantamoiden saatesanoissa kuin niitä toistelevien blogistien ja kriitikoiden teksteissä ”goottilaisen realismin” kuningattareksi. Tällä halutaan välttää sanomasta, että hän on genrekirjailija, joka operoi kauhun ja fantasian osa-alueilla.

”Goottilainen realismi” on ”maagisen realismin” tapaan ilmaisu, jolla pyritään peittämään vakavasti otettavan kirjallisuuden ystäviltä, että heidän rakastamansa kirjailija tekee pulpia. Novelleissa kamppaillaan perheen, suvun ja rakkauden ongelmien parissa mutta myös kirotaan ihmisiä, kohdataan aaveita ja tehdään sopimuksia pimeiden voimien kanssa.

Tekstin suurimmat irrottelut tapahtuvat genren trooppien kustannuksella. Enríquezin tarinat perustuvat paranormaalin fiktion kliseille. Kertomuksiin lisätään matkan varrella pieniä yllätyksiä, jotka saavat kliseet vääntymään uusiin asentoihin tai tuovat niihin yhteiskunnallisen ulottuvuuden.

Näistä kommervenkeistä huolimatta kaikki kokoelman kertomukset eivät ole aina niin oivaltavia kuin voisi toivoa. Kokonaisuutena teos on heikompi kuin 2021 suomeksi ilmestynyt Mitä liekit veivät meiltä. Esimerkiksi kokoelman aloittavassa Maasta kaivettu pikkuenkeli -kertomuksessa luidensa hautaamista kaipaava kuolleen lapsen aave ei ole kovin tuore trooppi. Twistit eivät riitä kannattelemaan tarinaa loppuun asti. Sama juoni on nähty jo missä tahansa B-kauhuelokuvassa.

Toisissa kertomuksissa tyyli toimii paremmin. Eräs novellien säännöllisesti toistuva elementti on, että päähenkilö kohtaa ongelman, johon ei genrekonventioiden vastaisesti ole olemassa ratkaisua. Useammassa kuin yhdessä tarinassa nuori nainen, joka jää toisinaan nimeämättä, ylittää itsensä ja näkee vaivaa keskeisen ongelman ratkaisemiseksi mutta saa lopulta kuulla kaiken olleen alusta asti turhaa. Olosuhteet ovat lähes aina ylivoimaiset yhden ihmisen voitettavaksi. Jos joku onnistuu viimein saamaan mitä haluaa, seurauksena on pahaa.

* *

Osaksi ”realismia” tarinat tekee niiden poliittinen todellisuus. Useimmat kokoelman novellit ovat allegorioita, jotka sijoittuvat kaupunkien kuhinaan. Barcelonan La Ravelan kaupunginosaa kuvaava Murheiden Rambla on kertomus ulkomaalaisten asemasta Espanjan väkivaltaisimpiin kuuluvalla alueella. Paikan traaginen menneisyys ilmenee yhden päähenkilön vainoharhoina ja väestön keskuudessa leviävinä kummitustarinoina. Tosiasiassa niin harhat kuin aaveet jäävät todistamatta, ja kyse on ennemmin kaupungista itsestään. Alueen raskas menneisyys vangitsee sinne saapuneet toiveikkaat, kunnes näistä tulee tahdottomia ja haluttomia muuttumaan tai lähtemään.

Kertomuksessa Kärry kokonainen kortteli räjähtää täyteen ongelmia, jotka sälytetään alueella viihtyneen pultsarin syyksi. Novellin voi lukea niin allegoriana siitä, kuinka huono-osaisten kohtelu johtaa lopulta koko yhteiskuntajärjestyksen murenemiseen, kuin ironisena kommenttina siitä, kuinka ihmiset ovat valmiita syyttämään yhteiskunnallisista ongelmista vaikka mustaa magiaa peiliin katsomisen sijasta.

Kaupungit, erityisesti Buenos Aires, toimivat useimpien kertomusten miljöönä, koska ne ovat jatkuvasti muuttuvia ja uudelleen rakentuvia. Sosiaalipoliittisen tilan muuttuessa ympärillä mutatoituvat myös ihmisten asenteet ja suhde menneisyyteen. Toistuva teema on kadonnut yhteys historian ja nykyhetken välillä. Kadonneet tai kuolleeksi luullut lapset saavat näytellä Enríquezin tarinoissa toistuvasti roolia, jossa he muistuttavat tapahtuneista kauheuksista. Mutta vielä kamalampaa on, kun nämä kadonneet lapset palaavat takaisin. Aaveet ovat historiaa, jota itseensä tyytyväinen yhteiskunta ei ole voinut pyyhkiä kokonaan pois.

Toinen merkittävä teema ovat nuorten naisten mielenterveysongelmat, jotka ilmenevät tarinoissa ahdistuksena, paranoiana ja itsetuhoisuutena. Tällaisia kertomuksia ovat muun muassa Näkötorni ja kokoelman nimikkonovelli. Terapia ja lääkkeet eivät tunnu auttavan ongelmien ylittämisessä, naisten elämä on täynnä seksuaalisen väkivallan ja sosiaalisen syrjäytymisen uhkaa, joka ei purkaudu tulena ja tappurana vaan hiipumisena ja epätoivona.

* *

Enríquez kirjoittaa selkeää ja täsmällistä kieltä, joka välttää kikkailua ja koristeellisia virkkeitä. Ilmaisun ytimekkyydestä näkee hänen toimittajataustansa.

Kiinnostavimmillaan hänen (Sari Selanderin suomentama) kielensä on häivyttäessään tarinan puhujan osaksi pois kertomuksesta. Näin on esimerkiksi tarinassa Tekojärven Neitsyt, jossa Enriquez kirjoittaa me-muodossa teinitytöistä, jotka haluavat omia itselleen komean nuoren miehen – eivät rakkaudenkaipuutaan vaan silkkaa seksuaalista turhautumistaan ja kateuttaan.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua