Arvostelu: Runoilija Jonimatti Joutsijärvi pyrkii tutkimaan esivanhempiensa luontoa, luonnetta ja mielenmaisemaa. Hän etsii kipupisteitä, penkoo ristiriitaisuuksia ja törmää vaikeuksiin toisensa jälkeen. Esiinkaivatut on matka manalaan tai aliseen, jonne pääsee vain luopumalla tavoitteista ja antautumalla kohtaamaan luonnon ylivoimaisuuden.
Jonimatti Joutsijärvi: Esiinkaivatut, runoutta, 258 sivua (Palladium Kirjat 2019).
Ryhdyn heti alkuun ankaraksi ja sanon, että kovin moni runokirja jää kapeaksi oman itsen valitukseksi, vuodatukseksi, huudoksi tai pohdiskeluksi. Lukija joutuu vaivaantuneesti seuraamaan piilotetun itsetehostuksen tuskaa tai temppuilua, kapeaa näkökulmaa minän ja maailman ristiriitaan.
Esiinkaivatut (Palladium Kirjat) ei kanna tätä painolastia ja lukija voi turhautumatta seurata runominän aktiivista ja luontevaa matkaa laveisiin menneisyyden maisemiin.
Toivuttuaan naurusta, jonka Hasso Krullin nerokas mottositaatti on aiheuttanut, ja otettuaan tuosta sitaatista muistievääksi ”köyhän lapsen, jolle yllättäen lahjoitetaan omaisuus”, voi kirjaan syventymisen aloittaa.
Motto on ilmeisen tärkeä valinta, sillä se on kirjailijan suhtautumistapa hänen lähtiessään matkalle kohti esivanhempiensa maisemia ja elämää. Hän on siis saanut lahjan eikä tiedä mitä se sisältää. Esiinkaivatut on tämän lahjan tutkimista, ja kun hän uskaltaa käyttää alkajaisiksi kliseenomaista puhuttelua ”rakkaat esivanhemmat”, on hän epäilemättä tosissaan.
Jonimatti Joutsijärvi käyttää runsaasti erilaisia kirjoittamistyylejä, proosapatikoinnista rytmiseen keinuun. Hän ei myöskään kaihda nopeita tempon tai tyylin vaihdoksia. Kirjan kokonaiskuva on rosoinen, miltei luonnosmainen, mutta ehkä juuri se eniten vaikuttaa uskottavuuteen: tässähän kaivetaan ja kaivataan hiki hatussa. Sora lentää, eikä tämä ole mikään steriili seremoniallinen, siloteltu esitys – tämä on runokirja.
Viilattu vai vuodatettu?
Liian usein törmää kriitikon tekstiä lukiessaan lauseeseen: ”Tätä teosta olisi pitänyt kustannustoimittaa enemmän.” Tuollainen lause voi olla joskus totta, mutta jos sitä ei perustella lainkaan, on se pelkkä yläpuolelle asettumisen ilmaus. ”Pitänyt toimittaa” on aivan liian väljä, mitäänsanomaton, töykeä, kirjailijan taiteellista silmää vähättelevä, kukkoileva lause, kuin ”Pappa kehään, kettu ulos”(Lauri Viita).
On syytä ihailla kauniisti viilattuja, tiiviitä kaunokirjallisia teoksia. Niitä on kirjastoissa paljon ja ne ovat klassikoita.
Mutta on myös paljon hyviä teoksia, joita ei ole kovin paljon hiottu, joissa on tekemisen karhea jälki vielä näkyvissä. Esimerkiksi Paavo Rintala halusi jättää kirjoihinsa ”rosoisuutta”, kuten hän asian ilmaisi. Esiinkaivetuissa on samaa vimmaa, tekemisen hehkua, jota ei pidäkään liialla toimittamisella hioa pois.
Kirja ei ole siis erityisen harkittu. Ensimmäinen runo on nimeltään Sisällysluettelo, ja sitä seuraavat otsikoinnit ja osastojen numeroinnit ovat ilmeisen tahallisesti epäjohdonmukaisia.
Kirjan rakenne vastustaa liiallista järjestelmällisyyttä ja ikään kuin ivaa väitöskirjamaisuuden täsmällisyyttä.
Esiinkaivatut on rönsyilevä kuin luonto itse. Siinä on ”maagista järjestystä” enemmän kuin ”loogista epäjärjestystä”, käyttääkseni Eeva-Liisa Mannerin tunnettua vastakohtaparia. Joutsijärvi kirjoittaakin: ”Aina toinen järjestys sisältyy tunnettuun/ moninaisuus tuntemattomassa jota ei havaita”.
Mahdoton kaivuu
Jos kuka hyvänsä yrittää tehdä jonkinlaista sukututkimusta, törmää hirmuisiin esteisiin, aina voittamattomampiin, mitä vanhempaa aikaa yrittää selvittää. Mitä menneestä voi olla tallessa, vanhoissa kirkonkirjoissa, oman suvun jo kuolleitten tutkijoiden tekstit? Pitääkö nojata siihen historiantutkimukseen, joka on pystynyt kehittelemään jonkinlaisia kuvauksia siitä, miten asiat yleisesti siellä tai täällä olivat?
Ainakaan historia ei voi kaivaa esiin yksittäisten ihmisten psyykkisiä tiloja, ellei sitten ole joku kirjoittanut jotain muistiin. Mutta onko sekään kovin luotettavaa? Juuri salatut ja pois pyyhityt asiat olisivat kiinnostavaa psykohistoriaa, mutta niitä on lähes mahdoton jäljittää.
Joku pitelee kädessään suvun ylpeyttä, englantilaista posliinia edustavaa kahvikuppia 1700-luvulta. Mutta Joutsijärvi pyrkii näkemään tai kuulemaan syvemmin:
”Kipusi kysyy minua, kipunne, rakkautenne
Unelmasi ja rikoksesi
kysyvät missä olen
kuka olen”
Voiko mennyttä psyykeä tajuta, tuntea? Sitä kirjassa kysytään. Sillä onhan varmaa, että ”meissä elää/ edeltämenneiden nouseva virtaus”.
Kirjassa ei vältytä filosofoinnilta. Näkymä taakse vuosien on oltava täynnä kaikenlaista pakottamista ja alistamista. Maailma on väkivaltainen, mielivaltainen. Niinpä opettavainen aforismi sanoo: ”Mielivallasta päästään/ päästään kun päästään/ mielen vallasta”.
Vaikka kuinka ollaan Hartola-Salla-akselilla, ei uskontotieteilijä voi välttää buddhalaishenkistä arviota. Inhimillisyys kun on niin samanlaista yleisellä tasolla. Omistava luokka maailmanhistoriassa? Ihminen on omistava ja hierarkisesti järjestäytyvä laji, kuten muutkin eläimet.
Noitarummut
Tutumpi uskonnollinen linja läpi teoksen on muinaisuskoinen, shamanistinen kaiku, jonka runoilija varmaan ihan oikeasti on kokenut ja tavoittaa. Maagiset elementit alisessa ja ylisessä ovat jääneet nykyihmiselle vieraiksi. Olemmeko eksyneet keskiseen ja mikä se on? Keskinen on kai toimeentulon ankara maailma, jossa:
”Itsensä, ymmärryksensä ja havaintokenttänsä
ylittävien, kokonaisen huomioivien
maahansa, vesiinsä, ilmoihinsa, kieliinsä juurtuvien
polttoaineittensa syntyyn sitoutuneiden
ilmakehän yhteisen hengityksen ihmeen alttiiden
tähtien katseessa nauttivien
pelkoa ja tuskaa syliin ottavien
väkivaltaa kostotta sulattavien
muuntuva ja epävarma
rönsystö.”
Ihmispsyyken rihmasto on laulettu auki, niin että kysymykset jäävät soimaan järkähtämättömässä epävarmuudessaan, tunnustaen ihmeen.
Teksti perustuu itsetunnustuksellisuuteen ja itsearviointiin eikä väistä minä-muotoa: ”En tahdo yhteen tai toiseen porukkaan/ itken kuollutta.” Vain joskus valitaan teonsanojen ujompi ulkopuolisuus: ”Syvä uni kuusen alla, tietämättömyys/ puun kokemasta yöstä.”
Erilaisten näkökulmien tulva ottaa mittaa maailmasta milloin lapsen hahmossa, uskontotieteilijänä, kirjallisuuteen tai ystävien ja läheisten kanssa olemiseen kiinnittyvillä havainnoilla. Teoksen luonto, tai jopa vahvuus, on pitää hereillä joka hetki koko fenomenologinen järjestelmä, katsoa yhtäaikaisesti kaikkiin suuntiin, kuulostella, muistaa, tunnustaa, lumoutua, opettaa ja surra. Voi nähdä myös kaikkien aggregaattien olevan tietoisuuden piirissä, minä kokonaisena, tajuavana ja aistivana olentona. Näin kirjailija puhuukin ”itseeni liitettävistä piirteistä”, joista erkanemisen hän kuvaa meditatiiviseksi hiljaisuuden tilaksi. Tästä kasvaa kirjan loppua kohden keskeinen teema, varovasti lähestyttävä lopputulos, jolle ei ole olemassa koodimaisia sanoja.
Varmuus tietämättömyydestä saa usein ilmauksen: ”älä kysy mikä on totta/ sillä jokin muu vastaa.” Kyetessään kaivamaan alitajuisia juuriaan törmää monenlaiseen väkivaltaan, haudattuihin pakottamisiin esi-isästöissä, mutta vain häivähdyksinä. Ne ovat kaikki niin syvällä mielen piiloissa, että niitä tuskin voi nähdä. ”Mikä on alitajuntasi twittertunnus?” penkoja huudahtaa.
Läpi teoksen näkyy järjen ensisijaisuuden kritiikki.
”Ansa on viritetty, järki hyvä
anna sydämelle sen ansaitsema tila
Enemmän tyhjyyttä”
Olisiko noitarummusta apua? Sen kuvaa etsitään seuraavaksi, ”sillä sehän jo tiedetään miten aikeiden on laita”. Rytmikö auttaa? Täysin tarkoitukseton eteneminen?
”Päämääräisiä matkoja ei tarvita
sillä matkat tulevat luo”
Eikä askeleitakaan valita, sillä ”sydämeni salassa lyöpi/ rumpuna ruumiissa rytmi”.
Toinen toinen
Toisen ymmärtäminen nykyhetkessä on myös vaikeaa.
Vielä hankalampaa on yhteyden etsintä joka suuntaan, kaikkeen olevaan. ”Miksei jo ole/ suoraa/ kohtaamista?” Käyttäessä kieltä tutkimusvälineenä joutuu herkästi opettajan rooliin. On hankalaa selittää yhteyttä systeemillä, joka perusteiltaan on tunnetun nimeämistä jakamalla se osiin ja asioiden erotteluun toisistaan. Toisaalta kieli on ajattelun pohja, joten sen kautta päättely muotoutuu, mutta vain järkiperäinen ja looginenko? Onko musiikin, rummutuksen, laulun tai kuvataiteen kautta helpompi ilmaista yhteyttä maailmaan?
”Katso ristiriitaa ja ihastu” ja ”hankkiudu omavaraiseksi ja eristäydy/ kaikesta, mikä ei tue omavaraisuuttasi”. Nämä ohjeet sisältyvät sarjaan Strategioita selviytymiseen. Myöhemmin neuvotaan:
”Älä häviä älä voita
ole kädet jotka
sekoittavat”
Resignaatio-osastossa kuvataan tietoisuutta aidon yhteyden vaikeudesta, rakastettavien ristiriitojen kouriintuntuvaa häiritsevyyttä. Elämässä rehottavan kilpailuluonteen kieltäminen ei auta, se on kohdattava:
”Näin että vastustajat pyysivät toisiltaan kärsivällisyyttä
sillä heidän oli vaikea ymmärtää toistensa kärsimystä”
Runoteksti Tämä on runo (IV) on todella syviin vesiin uimista ja ihmisen luontoon sopeutumattomuuden ja tuhoavuuden elegiaa. ”Miten kuvata surua ihmisten valheellisuuden ja väkivaltaisuuden äärellä”, kirjoittaja kysyy ja kuvaa sitten pari sivua luettelomaisesti kauheuksia, joita on nähnyt.
Tanssi jonnekin
Kirjan laajuus juontuu siitä, että sen kirjoittaja on halunnut melko perinpohjaisesti kuvata hämmennystä, epätietoisuutta, kaikkia vääriä polkuja, vastustusta itsessä ja ulkopuolella. Loppuosissa hänen verkkonsa silmät alkavat selvitä ja hän voi ripustaa pyydyksen kuivumaan tuuleen, laskematta sitä enää veteen.
Rakenne tässä teoksessa muistuttaa esimerkiksi Alan W. Wattsin kirjaa Psykoterapiaa idässä ja lännessä, jossa tajuntaa kieritetään läpi filosofisten umpikujien ja päädytään vapauttavaan tanssiin.
Jonimatti Joutsijärvi kääntää uuden sivun lauseella: ”Mutta en ole yksi”. Tarina petoveistoksesta, tyynestä ja aggressiivisesta, johdattaa oivallukseen:
”Pelko ottaa torjutut muodot
pelko ottaa hylätyt paikat”
Alitajuinen saa valtaa tiedostetulta sivu sivulta enemmän, ja kysymys onkin piilotetun tiedostamisesta.
Voiko epäjärjestys muuttua järjestykseksi, jos tiedostaminen syvenee? Onko kaaos enää silkkaa sattumaa, jos yhteyteen antautuu? Tällaisia kysymyksiä nousee ainakin tällä lukijalle.
Yksi puhuttelevimmista kohdista:
”Kaaos ei ole
mitä
sanot sen olevan
Minkä maahan hautaa
se maa esiin nostaa
Aika ei siinä ole mitään”
Kysymys on kiertokulusta, mittaamisen ylittävästä tapahtumasarjasta. Tiedostaminen vaatii avautumisen, herkkyyden kaikkiin suuntiin. ”Hengityksen yhdistäminen” ei riitä. On vaivuttava ”suunnatta ja toiveetta keinuen, keinahdellen/ koskien, koskettaen/ kuin luonnon sylissä toisissaan/ keveästi iloiten”.
Tällaista voi kuvata lempeästi, mutta ei koskaan väittää tai vaatia. Sanat eivät lopultakaan riitä muuhun kuin vihjauksiin.
Herkkä tunnustelu on väittelevän ja tiedolla ylpeilyn vastakohta. Kulttuurissa vallitsee epäkiinnostava tietämistaistelu. On aina niitä, jotka pyrkivät pääsemään ymmärryksen niskan päälle, vaikkapa hienovaraisesti viestien oman tietonsa ylemmyyttä. Suomessakin on runsaasti väinämöisiä ja kekkosia. ”Minä tiedän” kalskahtaa aina falskilta lauseelta.
Jonimatti Joutsijärvi tarjoilee tutkimuksensa vailla itsetehostusta, runoutena. Hän myös kykenee katsomaan mahdollista pätemistään ilman teennäisyyttä. Se tekee Esiinkaivatuista syvällisellä tavalla kiintoisan.
Vaivihkaa, korostamatta tai alleviivaamatta paljastuu kirjan pääsanoma: ulkomaailmaa ei ole erillään sisämaailmasta, ja päinvastoin. Argumentti ei ole mikään uusi juttu. Huhuja ja väitteitä tällaisen tosiasian olemassaolosta on liikkunut tuhansia vuosia, ja varmaan jo ennen kirjoitustaidon syntyä.
Kun kysymys ei ole kohahduttavasta uutisesta, on pääasia tavassa, jolla se tuodaan esiin. Juuri niin. Tätä samaa on esitetty monissa uskonnoissa, filosofit ja runoilijat ovat siihen viitanneet, enemmän tai vähemmän idealistisesti tai dogmaattisesti.
Jonimatti Joutsijärven esitystapa on niin monipuolinen ja konkreettisten kokemuksellisten ainesten rikastuttama, että se saa lukijan mukaansa, jos aihe kiinnostaa – siis se, millaisessa todellisuudessa me ihmiset elämme.
Filosofiassa on vaikea todistaa aksioomaa sisäisen ja ulkoisen erottamattomuudesta, mutta runous on kirjallisuuden genreistä otollisin yrityksessä kuvata sellaista, millä ei ole nimeä.
Erkki Kiviniemi
