Kimmo Pyykkö -taidemuseon Dialogos-näyttely kutsuu katsojan vuoropuheluun teosten kanssa

Taiteilijaduo m&p eli Jouko Pullinen (vas.) ja Juha Merta. Kuva: Jussi Koivunen / Studio Koivunen Oy

Kangasalan Kimmo Pyykkö -taidemuseon Dialogos – kuvan kaunis keskustelu -näyttelyn taiteilijat Juha Merta ja Jouko Pullinen ovat tottuneet vaihtamaan ajatuksia keskenään. He ovat alun perin opettajakollegoita Tampereen yliopistosta 1990-luvun alkuvuosista lähtien. Juha Merta on taidemaalari ja Jouko Pullinen taidegraafikko. Kuvataiteen lehtoreina ja taidekasvattajina heitä on kiehtonut erityyppisiin projekteihin sovellettava keskusteleva ja vuorovaikutteinen lähestymistapa.

Jo kolmisenkymmentä vuotta sitten Merta ja Pullinen kutsuttiin pitämään ensimmäinen yhteisnäyttelynsä Hämeenlinnan taidemuseoon. Sen sijaan, että heidän työnsä olisivat olleet seinillä vierekkäin, ikään kuin toisiaan kehyksistään kurkistellen, taiteilijat päätyivätkin ratkaisuun, jossa kaikki työt olisivatkin heidän yhdessä ideoimiaan ja toteuttamiaan. He halusivat yhdistää taiteenlajinsa, taidemaalauksen ja -grafiikan, uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. Näin myös tapahtui, ja samalla syntyi työpari m&p, jollaisen he muodostavat yhä.

* *

Ennen Juha Merran ja Jouko Pullisen Kimmo Pyykkö -taidemuseon kahden kerroksen näyttelyyn tutustumistani oletin (virheellisesti, kuten kävi ilmi), että taidemaalari Merran ja taidegraafikko Pullisen työt olisivat diptyykkimäisiä siten, että kummankin osuus erottuisi. Näin ei siis ole, vaan keskinäisiä keskusteluja tulevien ”hybridimäisten” (tätä sanaa ei käytetty esittelykierroksen aikana eikä taiteilijoiden kirjoittamassa artikkelissa) töiden muodosta ja laadusta on käyty jo paljon aiemmin.

Näyttelyssä nähtävät teokset ovat monien pohdintojen tulosta; ajatusten, merkitysten ja piilomerkitysten sulautumia. Nyt on sitten katsojien vuoro osallistua vuoropuheluun etsimällä töiden ytimiä ja tulkitsemalla niitä omalla tavallaan. Toki niistä voi nauttia ihan pelkkinä taideteoksinakin! Näyttelyn mukavasti polveileva ripustus on taiteilijoiden itsensä suunnittelema ja tarkkaan harkitsema.

Näyttely ilmentää hyvin Juha Merran ja Jouko Pullisen ideologiaa. Kuten sanottu, taideteoksista ei näy, missä kummankin kädenjälki alkaa tai päättyy. Jotakin voi tietysti päätellä töissä käytetyistä tekniikoista, mutta juuri se, kumpi taiteilijoista on mitäkin tehnyt, ei ole oleellista lainkaan!

Yllättävää oli tieto, että vaikka tekijät pyrkivät dialogillaan yhteisymmärryksen saavuttamiseen, se ei kuitenkaan ole heidän työskentelynsä suola. Tärkeintä on pysähtyä pohtimaan nimenomaan erimielisyyksiä, sekä niin omia kuin toisenkin ajatuksenkulkuja – ja odottaa, kunnes aika on ratkaisuille kypsä.

* *

Kuva: Ritva Alpola

Taiteellinen luominen on käden ja ajattelun yhteistyötä. Juha Merran ja Jouko Pullisen ”huoneentaulun” mukaan heille se on työskentelyä saman pöydän ääressä, jossa toinen on toimijana ja toinen tarkkailevana silmänä. Tietäminen, osaaminen ja ymmärtäminen kietoutuvat toisiinsa prosessin kuluessa. Merran ja Pullisen kirjoittama artikkeli avaa heidän filosofisia näkemyksiään esimerkiksi näin: ”tyhjyys on täyttymisen edellytys” tai ”kuljeskelemalla ilman suuntaa, päätyy merkityksien äärelle”.

Merta ja Pullinen keskustelevat hyvin paljon keskenään. He inspiroituvat myös musiikista, elokuvista, kirjoista ja matkoista. Kerran viikossa heillä on verstaspäivä Hämeenlinnassa, jossa ideointi muuntuu käytännön töiksi.

Taiteilijoiden yhteistyön hedelmiä on nähtävillä Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -taidemuseossa koko kevätkauden, toukokuun loppupuolelle asti. Eräs teoksista on sinivoittoinen, yhdeksästä neliönmuotoisesta vanerilaatasta rakentuva kokonaisuus. Se viittaa Wim Wendersin elokuvaan Berliinin taivaan alla. Alimman laattarivin alareunassa näkyy pilkahdus kaupunkisiluettia, josta erottuu juuri ja juuri muun muassa Berliinin kuuluisa tv-torni. Teoksen nimi (Miss’ on mun taivas?) on puolestaan saanut innoituksensa Eero Raittisen laulusta.

Oikealla teos Miss’ on mun taivas? Kuva: Jussi Koivunen / Studio Koivunen Oy

Dialogos-näyttelyn töitä on katsottava sekä läheltä että kaukaa. Toisena esimerkkinä olkoon koko seinän peittävä – ja vähän seuraavallekin ulottuva – teos Laulu ruosteenpunaisesta kukasta. Siihen kätkeytyy tavuja ja kirjaimia, joista muodostuu lause ”Laulu tulipunaisesta kukasta”. Se taas liittyy Johannes Linnankosken romaaniin ja varmaankin myös sen pohjalta tehtyyn Teuvo Tulion elokuvaan (tai kymmeniin kesäteatteriversioihin). Ruoste-sana teoksen nimessä sekä peltilevyille maalatut värit ovat ehkä silmänisku Kangasala-talon paljon mielipiteitä kirvoittaneelle ruosteenkarvaiselle ulkopinnalle. Näyttelytilan ikkunaseinän aiemmin peittänyt suojalevy on nyt poistettu luonnonvalon virtaamiseksi ja jotta huoneen sisä- ja ulkopuoli voisivat keskustella paitsi keskenään, myös piha-aukiolla seisovan Kimmo Pyykön Dialogi-veistoksen (sic) kanssa.

Jutun pääkuvan teos Laulu ruosteenpunaisesta kukasta tuo mieleen Kangasala-talon julkisivun. Kuva Tuomas Uusheimo

Näyttelyesitteessäkin nähtävä okrankeltavihreä työ heijastaa historiaa ja nykyaikaa. Teoksen keskiössä on ginkgo biloba eli neidonhiuspuu, jonka kerrotaan olleen ensimmäinen Hiroshiman sodanaikaisen hävityksen jälkeen poltetun maan tuhkasta noussut puulaji. Teoksessa on kaksi punaisin, japanilaisin merkein kirjoitettua sanaa: neidonhiuspuu ja tuhka.

Juha Merta ja Jouko Pullinen ovat kiinnostuneet japanilaisesta kulttuurista. He ovat erityisen mieltyneitä kirjailija Haruki Murakamin teoksiin. Japanista on peräisin myös idea leimata omat työt sen merkiksi, että ne ovat valmiit. Tapahtumien ja kohtaamisten jatkumona Jouko Pullisen mökillä kasvaa ja viihtyy lahjaksi saatu ginkgo biloba -puu muistona Saksaan tehdystä vierailusta. Japanissa taiteilijat eivät liene vielä käyneet.

Ginkgo Biloba (koivuvaneri, maalaus, telaus, valokuva, kaiverrus, hiekkapaperi, 2023). Kuva: Jussi Koivunen / Studio Koivunen Oy

* *

Merta ja Pullinen ovat luoneet teoksiaan yhdistämällä monenlaisia metodeja ja materiaaleja: koivuvaneri, maalaus, telaus, valokuva, kaiverrus, hiekkapaperi tai lakka, kahvi, offsetpelti, piirustus, viivasyövytys, akvatinta, kollaasi, preeglaus (puristusmenetelmä, jolla syntyy kuvioita) tai puuhöylä, männyn juuret, puunoksa ja jopa tuon harvinaisen neidonhiuspuun lehdet.

Tämä moninaisuus ei paljastu töitä vain nopeasti vilkaisemalla ja ohi kävelemällä. Suurimmat teokset vaikuttavat sävykkäiltä värikoosteilta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa yllätyksiä. Erityisesti teosten elävät pinnat kiehtovat.

Suurten töiden ohella seinillä on pienikokoisempia teossarjoja; sommitelmia, aihelmia ja ajatusleikkejä, joista näkyy hyvin taiteilijoiden sisäinen maailma ja suhtautumistapa asioihin ja ilmiöihin.

Töihin saattaa sisältyä monia irralliselta tuntuvia elementtejä, mutta ne muodostavat silti kokonaisuuden, jota on osattava tulkita. Vertauskuvalliset viittaukset voivat aueta pelkän katsomisen ja oman oivaltamisen kautta, mutta myös kuviin kätkettyjä vihjeitä tunnistamalla.

Kirjallisuuden, elokuvien ja kulttuurihistorian lisäksi töissä piilevien kuva-arvoitusten ratkaisu löytyy usein musiikista: on muun muassa paperilennokkeja ja raamatunlehtiä, jotka liittyvät J. Karjalaisen Sana sai siivet -kappaleeseen. Joidenkin teosten kohdalla rinnastukset jäivät minulta hoksaamatta. Akateemiset taiteilijakumppanukset taitavat nauttia tiedonmurujen ripottelustaan samalla katsojien kuvanlukutaitoa testaillen.

Opillisen sivistyksen ja tiedonjanon lisäksi taiteilijat arvostavat myös ihmisen kykyä sopeutua luontoon ja olla nöyrä sen lainalaisuuksien edessä. Metsä on meille suomalaisille yhteinen koti. Sinne on hyvä mennä paljain jaloin eli puhtain mielin. Elämänviisauksia Merta ja Pullinen ovat hakeneet kaukaa antiikin ajan opettavaisista faabeleista asti, mutta niitähän voi mainiosti soveltaa kotoiseenkin kansanperimään. Taiteilijoiden katsantokanta eläinaiheisiin on usein leikillinen. Heidän töistään löytää viittauksia tai mielleyhtymiä vaikkapa lammasseikkailuun, uhrilammasteemaan sekä lammasten vaatteissa vilahtelevaan suteen.

Merta ja Pullinen ovat selvästi huumorintajuisia. Eräässä työssä on hupaisa Kangasala-linkki. Sen nimi on Me oksalla ylimmällä. Teoksen metsämaisemasta kohoaa oikea puunoksa, jonka seinään heijastuvalla varjolla kököttää kaksi piirroskottaraista.

Kuva: Jussi Koivunen / Studio Koivunen Oy

Miehillä on myös varteenotettavaa, vakavaa sanottavaa. Sen voi tehdä hyvin pienin keinoin. Aiemmin valmistuneeseen seesteiseen niittykuvaan on myöhemmin lisätty miltei huomaamaton yksityiskohta, ja sen myötä koko tunnelma muuttuu uhkaavaksi: näkymän ylle on ilmaantunut drooni – jonka yhteys nykytodellisuuteen on ilmeinen.

Eräällä seinällä on ”kuvallisen ajattelun verstas”. Nähtäväksi on asetettu sekalaisentuntuinen kokoelma esineistöä ja pikkutöitä. Onko kyse sattumanvaraisesta esillepanosta, vai harkitusti puuhakkaalta näyttävä ripustus? Joka tapauksessa kapineet ovat esimerkkejä Merran ja Pullisen yhteiseltä taidetaipaleelta. Koosteen keskelle roikkumaan on nostettu nyrkkeilyhanskat! Niitä ei ole kuulemma toistaiseksi tarvittu.

Vastapäisellä seinällä on rytmikäs rivistö vanhojen arkistolaatikoiden kuperia metallivetimiä. Niiden pienistä nimilapuista löytyy kosolti merkkejä Merran ja Pullisen töistä. Ihmetellä täytyy miesten kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä – kekseliäisyyttä tietysti myös.

Kuva: Jussi Koivunen / Studio Koivunen Oy

* *

Nämä miehet jekkuilevat mielellään. Hauska sanaleikki on vaikkapa Vaiennut viulu -teoskokonaisuus, jossa viulunjousikin on joutilaana ja heinäsirkka vailla virkaa, koskapa sen soiton kuulijat vähenevät vanhetessaan. Taideteoksen osana oleva kookas korva on todellisuudessa heinäsirkan siritystä melko varmasti kuulevan henkilön. Hänen korvansa valikoitui mukaan nuorten opiskelijoiden tätä teosta varten kuvatuista kuuloelimistä. – Monimielisen työn äärellä mietteensä voi toki ulottaa myös pelimanni Konsta Jylhän muisteluun.

Taidemaailman voi kokea kilpakenttänäkin ja taiteentekemisen pelinä – tai sitten leikkinä. Merta ja Pullinen ovat kehitelleet Spiel-pelipöydän, siihen kuuluvan ruudukkopelilaudan sekä leimasimet. Kokonaisuus viimeisteltiin ja testattiin näyttelyn avajaisissa (27.1.2024). Lopuksi valmiiksi saatettu teos leimattiin tahdikkaan tasapelin merkiksi. (Noita pieniä leimamerkkien jälkiä sopii etsiskellä Merran ja Pullisen töistä eri puolilta näyttelyä.)

Spiel. Kuva: Ritva Alpola

Näyttelyä kiertävien viihdykkeeksi eräälle seinälle on kirjoitettu taiteilijoiden verstaspäivän ohjelma. Aamu on aloitettava anivarhain ja heti sopivassa työvireessä soittolistan ja kahvin siivittämänä. Aamupäivällä hienosäädetään aikaansaannoksia, lounasta sulatellaan vailla virvokkeita ja iltapäivän työrupeaman jälkeen jätetään kaikki silleen seuraavaa verstaspäivää odottamaan.

Laadittuna on myös suuntaa-antava viikoittainen ajankäyttöteoria: ”Yksi päivä kädelle ja loput ajatuksille, yksi päivä verstaalla ja loput tsuumaillen, tuumaillen ja kävellen, ja illat kotikottaraisena”. Eikö jo näistä työ- ja elämänohjeista paljastu, että ollaan tekemisissä mielenkiintoisten herrojen kanssa!

Kannattaa siis pysähtyä töiden äärelle ja tutkia tarkkaan; mitä kerrottavaa niillä olisi. Tarjolla on myös mahdollisuus kuunnella kuulokkeiden kautta taiteilijoiden omaa kertomaa teoksistaan tai osallistua heidän ilmaiseen yleisöluentoonsa huhtikuussa. Niin ikään pääsylipun hintaan sisältyviä yleisöopastuksia järjestetään, samoin koululuokkien tutustumisretkiä.

Ja näin ympyrä tavallaan sulkeutuu: taidekasvattajataiteilijoiden, kasvatustieteen tohtori Juha Merran ja taiteen tohtori Jouko Pullisen näyttely Dialogos – kuvan kaunis keskustelu Kimmo Pyykkö -taidemuseossa on samalla osa Taideyliopiston valtakunnallista Taiteet ja digi -hanketta.

Ritva Alpola

m&p: Dialogos – kuvan kaunis keskustelu Kangasala-talon Kimmo Pyykkö -taidemuseossa 26.5.2024 asti.

Tämä juttu on syntynyt yhden kyselijän (toimittaja), kahden kertojan (Kangasala-talon viestintä- ja markkinointipäällikkö Päivi Harkko ja Kimmo Pyykkö -taidemuseon museolehtori Julia Väisänen) sekä teemaan perehdyttävän artikkelin (taiteilijat Juha Merta ja Jouko Pullinen) summana.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua