Antti Mikkola ottaa Stephen Kingin Piinasta Tampereen Teatterissa irti sen mitä saa – ja vähän enemmän

Piinan ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 3.10.2019.

Vuonna 1987 Stephen King julkaisi kioskikirjallisuuden ehkä hienoimman saavutuksen, ahdistavimman kauhuromaanin, jota koskaan oli luettu. Vuonna 1990 aiemmin valtavia taidonnäytteitä esitellyt käsikirjoittaja William Goldman ja umpiamerikkalaisen muovielokuvan kuningasohjaaja Rob Reiner käänsivät sen yhdeksi huonoimmista filmatisoinneista, joita koskaan oli nähty. Vuonna 2015 elokuvakäsikirjoituksenkin laatinut Goldman käänsi tekstin vielä Broadway-näytelmäksi. Nyt näytelmä on saapunut Tampereen Teatteriin.

Piinan dramaturginen lähtöasetelma on hyvin yksinkertainen mutta hedelmällinen. Kirjailija Paul Sheldon – jonka roolissa nähdään Esa Latva-Äijö – joutuu auto-onnettomuuteen. Coloradolaisessa syrjäkylässä asuva ykkösfani pelastaa rampautuneen kirjailijan hengen ja lukitsee tämän talonsa huoneeseen. Sairaalloista ihailua harjoittavan sairaanhoitaja Annie Wilkesin rooli on intohimoiselle sosiopaattien näyttelijälle hattaraunelma – nyt siihen on päässyt käsiksi Mari Turunen.

Lopputulos Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä on annettuihin lähtökohtiin nähden loistava. Näytelmän merkittävin ongelma ei tietenkään silti poistu, sillä tuon ongelman aiheuttaja on Goldman. Onneksi hänenkin työnsä on lavaversiossa sentään askeleen pidemmällä kuin 1990-luvun hittielokuvassa.

Mari Turunen pääsi kiinni sosiopaattien näyttelijän hattaraunelmaan, sairaanhoitaja Annie Wilkesin rooliin.

Goldman ja Reiner eivät tuntuneet millään ymmärtävän, että Kingin Piinan parasta antia on se, mitä Annie pakottaa Paulin käymään läpi itsensä kanssa. Tarinassa Annie laittaa Paulin kirjoittamaan jatkoa rakastamalleen romaanisarjalle, vaikka Paul itse haluaisi jättää liikaa mainetta poikineet romanssikirjat menneisyyteen ja kehittyä taiteilijana.

Latva-Äijön luoma Paul on tuhansia kertoja käyttökelpoisempi hahmo kuin se tyhjä kuori, joka James Caanille kirjoitettiin Hollywoodissa. Tällä kertaa katsoja voi jopa aistia päähenkilöstä, että hänellä on konflikti. Herkullisin konflikti, jossa King pakotti oman hahmonsa vellomaan, on että Annie itse asiassa kiduttaa Paulin kirjoittamaan uransa parhaan romaanin. Nimenomaan se vie äärirajoille rääkätyltä hahmoparalta loputkin järjen hivenet. Filmatisoinnissa tätä ulottuvuutta ei ole olemassa, joten nerokkaan piinallinen teksti on kääntynyt tyhjänpäiväiseksi mörkötarinaksi.

On sanomattakin selvää, ettei Annien ikonisuutta mörkönä parane väheksyä. Turunen toimittaa aiemmin Kathy Batesin ja Laurie Metcalfin osaavien käsien kautta kulkeneesta roolista niin uudenlaisen tulkinnan kuin mahdollista ja aiheuttaa varmasti osansa painajaisista katsomon herkimmille. Silti Goldmanin sovitus tässäkin tapauksessa jättää ikävällä tavalla lähdeteoksen tärkeimmän ulottuvuuden pieneen sivuosaan ja alkaa tuoda sitä ilmi vasta, kun on auttamattomasti liian myöhäistä. Näyttelijöiden välinen kemia onneksi kannattelee tehokkaasti sen, mitä ulottuvuuden puuttuessa jää jäljelle.

Ohjaajaksi on onneksi pestattu Antti Mikkola. Kotimaisen X-sukupolven ehdottomasti johtaviin näytelmäkirjailijoihin ja -ohjaajiin lukeutuva tamperelaisvelho on kaivanut tekstin pinnan alta esiin kaiken, mitä sieltä on löydettävissä – ja ehkä jopa vähän enemmänkin. Sovitus on kokonaisuudessaan näyttelemistä ja ulkoasua myöten erittäin toimiva.

Esillepano on kaikin puolin omaa luokkaansa. Mikko Saastamoisen lavastus ja Tiiti Hynnisen valosuunnittelu rakentavat Annie Wilkesin kodista juuri sen näköisen kuin sen on synkimmissä kuvitelmissaan aina nähnytkin. Paulin vankila on steriilin valkoinen. Helvetin esikartano huoneen oven takana sen sijaan kirkuvan punainen. Lienee tarpeetonta erikseen mainita, kuinka surkeaa työ Reinerin elokuvaversiossa oli näiden samojen asioiden kanssa, mutta koska suurin osa muistakin katsojista tekee väistämättä tätä vertailua näytelmää katsoessaan, niin tehtävä se on.

Piinaa katsoessa ainoa asia, joka harmittaa, on sen käsikirjoitus. Ongelma ei ole se, että romaanin groteskia väkivaltaisuutta on hillitty huomattavasti; teatterin lavalla voi shokeerata vähemmälläkin kuin kirvespaloitteluilla. Jotta lähdeteoksen aito psykologinen piina nousisi tosissaan esille, Mikkolan olisi pitänyt repiä Goldmanin teksti kappaleiksi ja tehdä sovitukselle perustavanlaatuinen remontti.

Aidoilla teatteriohjaajilla on kykyä sellaisiin keinoihin, joihin Broadwayllä ei haluta pystyä. Mikkola on osoittanut jo useasti olevansa sellainen.

Valtteri Mörttinen