Tottumiskysymys perustuu kuuteen lyhytelokuvaan. Ne ovat osa Yksittäistapaus-elokuvasarjaa, jossa on yksitoista 7–19-minuuttista näkemystä naisten kokemasta jokapäiväisestä häirinnästä ja itsemääräämisoikeuden rajoista sekä siihen liittyvästä keskustelusta. #metoo-liikkeen innoittama projekti toi joukon naisohjaajiayhteen tutkimaan niitä jokapäiväisiä tapauksia, jotka leimataan yksittäistapauksiksi. Näistä lyhytelokuista kuusi on leikattu limittäin Tottumiskysymys-elokuvaksi.

Monet tilanteista ovat useimmille naisille tuttuja: koulutyttö saa bussissa vastapäätä istuvilta kahdelta pojalta ei-toivottua huomiota ja kun lopulta kilahtaa asiasta, saa kuulla olevansa hiekkapillu. Tapaukselle tyypillisesti kukaan muu bussissa ei reagoi yhä tunkeilevammaksi yltyvään tilanteeseen mitenkään.

Nuorenparin lomamatka, kenties häämatka, romanttiseen Portugaliin kääntyy apealle nuotille, kun pariskunnan naispuolista kouraistaan takapuolesta ravintolan tiskillä.

Nuori nainen majoittaa hyvää hyvyyttään tutun miehen yhdeksi yöksi huoneensa patjalle ja saa tapella aamuun asti lähentelyjä vastaan.

Kaikille kolmelle tapaukselle on yhteistä se, miten vaikea niihin on reagoida: bussin koulutyttö tai tuttavansa majoittava nainen eivät pysty mitenkään laittamaan epämukavaa tilannetta poikki, eikä lomailevan pariskunnan mies tiedä mitä tehdä, kun toinen joutuu häirinnän uhriksi.

Toiselta kannalta katsotaan aloittelevaa lakimiestä, jonka ensimmäinen oikeussalijuttu syyttäjänä on raiskaustapaus. Kliinisesti ääneen luettu tapahtumaselostus asettuu hyvin kommentoimaan muiden kohtausten henkilökohtaista tasoa. Samalla traumaattisen tapauksen uhri joutuu jälleen kerran toistamaan lausuntonsa.

Jonkunlaiseksi suuren yleisön keskusteluksi taas muodostuu tarina työpaikan juhlista, joka alkaa tyypillisellä ja nykyään usein kuullulla heitolla. Mies halaa pitkästä aikaa tapaamaansa kollegaa ja sanoo vitsinä: ”Vaikka eihän sitä nykypäivänä tiedä, voiko sitä näin halailla”.

Siitä alkaa porukan päivittely siitä, miten nykypäivänä ollaan ihan liian niuhoja tällaisissa asioissa ja huumoria pitää olla eikä meidän työpaikalla koskaan. Kunnes se yksi, hieman ulkopuolisen oloinen, hieman liikaa viiniä juonut ja hieman liian lyhyeen hameeseen pukeutunut onnistuu anekdootillaan pilaamaan hyvät firman bileet kuin Anna Odell luokkakokouksen koulukiusausmuistelmillaan elokuvassa Luokkajuhlat.

Ikään kuin kehyksenä näille tarinoille toimii Anna Paavilaisen näytelmän Play Rape teemaa jatkava tarina nuoresta naisnäyttelijästä, joka harjoittelee Kansallisteatterissa historiallista näytelmää. Siinä hänet ennen väliaikaa raiskataan ja näytelmän lopussa tapetaan, totta kai taiteellisista syistä.

Parhaimmillaan parissa kohtaa leikkaukset tarinasta toiseen alkavat kommentoida toisiaan. Tällaista olisi toivonut enemmänkin. Elokuva nostaa esille arkipäivämme liian usein olankohautuksella sivuutetut tapaukset niin huumorin ja kuin kipeän lähelle näyttelijöitä tulevan kameran kautta, tragikoomisuuden ollessa jonkinlainen yhdistävä tekijä.

Tottumiskysymys toimii oivana keskustelunalustajana toivottavasti monenlaisissa tilaisuuksissa ja koulutuksissa.

Eija Niskanen