Mangasta tuli totta – Netflixin One Piece on lähes viiden tähden suoritus

Kuva: Netflix

Ennen elokuun viimeistä torstaita One Piece -fanit olivat toiveikkaita, mutta myös valmiita pettymään. Onnistuisiko maailman suosituimman manga-sarjakuvan filmatisointi, live-action, vai kävisikö kuten tavallisesti.

Sillä onhan se haastavaa. Tätä tarinaa on kerrottu vuodesta 1997. Noin 26 vuotta sitten Eiichiro Oda julkaisi ensimmäisen kerran sarjakuvan olkihattupäisestä nuorukaisesta nimeltä Monkey D. Luffy.

Idea on sinänsä yksikertainen. Luffy etsii mestatun merirosvokuninkaan aarretta, joka on piilotettu Gran Line -mereen. Luffy uskoo, että löydettyään One Piece -aarteen hän nousee piraattien kuninkaaksi. Tarina etenee saarelta toiselle, ja jokaisella saarella kohdataan mitä mielikuvituksellisimpia hahmoja.

Sarjakuvakirjoja on julkaistu suomeksi 102 ja japaniksi 106, animaatiota on ilmestynyt 1 075 episodia, eikä aarretta ole vieläkään löytynyt.

Kuten sanottua, haasteita riittää. Millaisia olisivat ihmisen näyttelemät sarjakuvahahmot? Miten siirtää mangan ylenpalttiset tunteenilmaisut eläviksi kuviksi? Miltä Monkey D. Luffyn merien ja saarien fantasiamaailma näyttää? Ja koska sarjakuvan kaksiulotteinen kerronta ei täytä koko elokuvaa, miten täytetään aukkopaikat b-juonien avulla?

Netflix on ollut rohkea aiemminkin. Se teki live-actionin mangasta Death Note – ja epäonnistui. Eikä viime vuoden odotetuin versio Cowboy Bebopista mennyt sen paremmin.

One Piecen tekoon otettiin mukaan sarjan luoja Oda ja hänelle annettiin valta hyväksyä tai hylätä kohtaukset. Hän myös käytti valtaansa. Tapahtumien lokalisaatiot piti rakentaa tyhjästä ja rahaa paloi. Kahdeksanosaisen ensimmäisen kauden kuvaaminen maksoi 144 miljoonaa dollaria, eli jokainen jakso maksoi 18 miljoonaa dollaria.

Lopputulos on loistava. Viikko suoratoistopalvelun ensi-illan jälkeen One Piece on katsotuin Netflix-sarja 46 maassa ja 93 maassa se on kymmenen katsotuimman joukossa.

* *

Miksi One Piece action-live sitten onnistuu?

Vastaamaan tarvitaan todellinen fani. Harrastan nepotismia, joten kysyn asiaa pojaltani Waltteri Kivelältä. Hän löysi Luffyn 12-vuotiaana, 16 vuotta sitten. Poikani ansiosta minäkin ihastuin Luffyyn ja olkihattumiehen maailmasta tuli yhteinen harrastuksemme.

Sen jälkeen Waltteri on opiskellut elokuvantekoa ja työskentelee nyt yrityksessä, joka tekee elokuvan jälkituotantoa. Hän on myös tehnyt anime-animaatiota Youtubeen.

Waltteri avaa, että ylipäätään sarjan pitkää suosiota selittää se, että Monkey D. Luffy on aktiivinen päähenkilö. Hän saa asiat tapahtumaan, eli sen sijaan, että juoni tapahtuisi Luffylle, tapahtuu Luffy juonelle.

Verrataanpa Luffyä vaikkapa Batmaniin, joka on passiivinen päähenkilö: Ilmestyy uhka, jonka Batman torjuu. Hän ei juuri aiheuta juonenkäänteitä.

Sen sijaan Luffy joukkioineen pölähtää saarelle, joka elää elämäänsä ja sitten alkaa tapahtua.  Luffy on kuin biljardipallo, joka törmäilee juoneen ja vaikuttaa sen suuntaan, eikä aina edullisesti. Lopulta toki hyvä voittaa, vaikka olkihattupiraatit kokevat myös tappioita. Juonelle on tärkeää, että niin käy. Silloin paalutetaan se, mitä on edessä, miten hahmojen tulee kasvaa.

Waltteri miettii lisää syitä live-actionin onnistumiseen. Odotukset olivat korkealla, sillä suositun sarjakuvan lukijat paloivat halusta nähdä, miten läpeensä tutut hahmot toimisivat live-ympäristössä. Mitä, jos hahmot olisivatkin oikeita.

– Tekijät ovat ottaneet sarjakuvamaisuuden pois. Se on hyvä ratkaisu ja siksi tämä toimii, hän sanoo.

Kuva: Netflix

Huumori on toisenlaista. Sarjakuvassa se voi olla julistusta ja mangassa ilmaisuna käytetään esimerkiksi ylireagoivia ilmeitä. Elävä kuva on tehtävä toisin.

– Vitsit ovat ujutettu dialogiin. Sitä sanotaan Marvel-huumoriksi, se on nokkelaa ja itsetietoista. One Piecessä tietenkin höpsömpää.

Ja ne rakastetut hahmot. Monkey D. Luffy on juuri sellainen kuin hänen kuvittelisikin olevan. Kiharapäinen ja hyvätahtoinen, ehdottoman oikeamielinen kumimies. Hän sai venyvät supervoimansa syötyään lapsena pirunmarjan, vähän samoin kuin Obelix, joka putosi pienenä taikajuomapataan.

Näyttelijä Inaki Godoy on valloittava Luffy. Suoratoistopalvelu ei halunnut palkata nimekkäitä näyttelijöitä ja nuori meksikolainen on totisesti tuore kasvo. One Piece on hänen ensimmäinen iso produktionsa.

Olkihattumerirosvojen miehistö on yhtä uskottava. Emily Rudd toimii Namina, Mackenyu Roronoa Zorona, samoin Usoppia näyttelevä Jacob Romero Gibson ja Taz Skylar eli Sanji.

Emily Rudd on muuten lähes kolmekymppinen, mutta näyttelee sujuvasti noin 18-vuotiasta Namia. Muut ovat kutakuinkin hahmojensa ikäisiä. Esimerkiksi Godoy on vain vähän Luffy-hahmoa vanhempi. Luffy on seikkailuun lähtiessään 17-vuotias.

Live-actionissa hahmot saavat syvyyttä.

– Käydään enemmän tunnetiloja läpi. Luffy tuntee huolta ja katumusta, kun mangassa tunteita oli lähinnä kaksi, eli hehee-hauska moodi ja älä satuta mun ystäviä -vakava moodi. Luffy tuntuu enemmän ihmiseltä, kun taas mangassa hän on vekkuli hahmo sarjakuvassa.

Waltteri kiittää myös sivuhahmoja. Huumorintajuton Pelle, pääkokki Zeff, joka ei ollutkaan pelkkä ikävä työnantaja, tai kaapparilordi, joka esitellään kuin julkkis apokalyptisessa taistelukohtauksessa. Sarjakuvassa rikas tyttörukka Kaya on pelkkä uhri. Action-livessä hänen henkilönsä on monipuolinen ja saa tilaa.

Taisteluita on leikattu pois, joten muuta sisältöä tarvitaan ja samalla kerronta saa happea. Lokalisaatiot ovat upeita, mutta myös kalliita.

– Kalliit kulissit on saatu näppärästi käytettyä uudelleen, kun on luotu b-juoni, jossa isoisä seuraa Luffyä. Se toimii ja on myös kiinnostava näin mangan lukijan kannalta. Mangassa isoisän ja pojan suhde on vain kuriositeetti, ja itse asiassa sarjakuvissa siihen viitataan paljon myöhemmin.

* *

Netflixin live-action käsittää ensimmäiset 11 kirjaa, mutta mangassa isoisä paljastetaan vasta kirjassa 45. Garpin tarinaa kyllä seurataan jokaisen luvun kansikuvassa, mutta ilman että tiedetään hänen olevan Luffyn ukki.

– Lukujen kansikuvista muodostuvat erilliset tarinat ovat One Piecen erikoisuus. Kansikuvista muodostuvissa tarinoissa kerrotaan asioita ikään kuin ”samaan aikaan toisaalla” -hengessä. Se tekee One Piece maailmasta todellisemman, sillä tottahan elämä jatkuu, vaikka päähenkilö ei ole paikalla.

Waltteri löytää yhden ainoan heikkouden Netflixin One Piecestä.

– Kolmannesta osasta alkaen seuraaville kolmelle kokonaisuudelle on annettu kullekin kaksi jaksoa riippumatta siitä riittääkö alkuperäinen materiaali tai onko sitä liikaa. Siksipä esimerkiksi viimeisessä osassa ryysätään tunteesta toiseen. Koska tunnen tarinan, ajattelin aluksi, että en ehdi samaistua mihinkään.

– Mutta tulihan päätöksestäkin sitten hyvä mieli. Sillä onhan tämä hymyilevä sarja. Joukko kakaroita lähtee merille ilman mitään tietämystä mistään. Jotenkin jollain oudoilla konsteilla he selviävät. Ihan kuten sivuhahmot heille sanovat, te vain leikitte piraatteja.”

Ensimmäinen tuontokausi One Pieceä käsittää seikkailut kotimerellä Blue Seallä. Jos toinen tuotantokausi tulee, pääsevät olkihattupiraatit Gran Linelle.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua