Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla vierailevan Peter Stricklandin ominta alaa ovat hämäristä intohimoista kertovat tarinat. Ohjaajan uusimmassa elokuvassa In Fabricissa voi nähdä konsumerismikritiikin yhtyvän fetisismiin. Antti Selkokari jututti taiteilijaa Helsingissä.
Neljännellä elokuvallaan In Fabricilla ohjaaja Peter Strickland kertoo oudon ja kiehtovan tarinan punaisesta silkkimekosta, joka polttaa omistajansa ihoon ihottuman, liikkuu itse huoneesta toiseen, saa auton kolaroimaan, pesukoneen romuttumaan ja muutenkin tuhoaa omistajansa elämän.
Tappajamekko on kuitenkin vain sivuosassa. Pääosassa on kauppa, josta se on ostettu. Ikuisesti nukkuvan tuntuisen Thames Valley On Thames -pikkukaupungin tavaratalon Dentley & Soperin naistenvaateosaston myyjät kuiskivat asiakkailleen kulutusyhteiskunnan kuumia lupauksia hankittujen ostosten tuomasta arvosta kuluttajien elämään.
Haastatteluun saapunut ohjaaja Peter Strickland mainitsee kävelleensä vastikään Helsingin Stockmannin liepeiltä.
– Minusta tavaratalot ovat visuaalisesti kiehtovia ja uskomattomia paikkoja. Ne ovat outoja ja niistä voi aistia, että ne tekevät kuolemaa internetin takia. Halusin tehdä kummallisen kunnianosoituksen tavarataloille, Strickland selostaa perusteitaan tehdä elokuvan In Fabric.
Kuka on pitänyt minun vaatteitani?
Noiduttu mekko on keskeisessä roolissa Peter Stricklandin kokeellisuutta, italialaisten giallo-kauhuelokuvien keinoja ja kulutusyhteiskunnan satiiria yhdistelevässä In Fabric -elokuvassa.
Strickland kertoo halunneensa tehdä elokuvan ikään kuin lapsen näkökulmasta.
– Se lisää koko jutun voimaa ja tekee kaikesta vähän salaperäisempää, hän selittää.
– Mallinuket ovat mykkyydessään myös kovin kiehtovia. Lisäksi vaatteissa, ja etenkin suhteessamme pukeutumiseen, on paljon mystiikkaa. Pukeutumisessa on myös pelkojen, fetisismin ja ahdistuksen ulottuvuudet.
Strickland mainitsee kauhun yhtenä vaatteiden ulottuvuutena.
– Jos ostaa käytettyjä vaatteita, voi haistaa toisen ihmisen ainakin kainaloiden kohdalta, hän naurahtaa.
– Kyse on pitkälti tekstuureista, visuaalisista tekstuureista ja myös tekstuurista äänessä. Lapsuusmuistoihini tavarataloista kuuluu myös hiljaisuus. Silloin painostava, melun kaltainen taustamusiikki, ei ollut vielä levinnyt kaikkialle.
Pintojen ihanuus kiehtoo
Myös Stricklandin edellinen elokuva The Duke of Burgundy fetisoi tekstuureja. Siinä kuva jäi liki pysähtyneesti ihastelemaan sukkahousujen silkin kiiltoa, jonka se rinnasti pölyyn perhosen pinnalla, mikä ei paljonkaan eronnut paljaan ihon hentoisesta nukasta.
Saman intohimoisen katseen In Fabric kohdistaa paitsi vaatteisiin myös siihen intoon, jolla ihmiset hankkivat ja kuluttavat tavaraa.
Kauhujen mekossa on ompelijan (Marianne Jean-Baptiste) verta.
Strickland jatkaa puhetta mallinukkejen kauhistavuudesta ja amerikkalaisesta installaatiotaiteilijasta ja kuvanveistäjästä Edward Kienholzista, joka veistokset olivat mallinukkien kaltaisia.
– In Fabricia kirjoittaessani olin hyvin kiinnostunut M. R. Jamesin teksteihin pohjautuvista draamoista.
Strickland sanoo halunneensa tehdä jotain Jamesin kummitusjuttujen kaltaista, mutta ei sijoittaa niitä maalle vaan mieluummin kaupunkiin.
Yöpuolta ja fetisismiä
Strickland päätyi valitsemaan elokuvansa tapahtumapaikaksi merkkivaatekauppojen kadun, mitä ei proosallisuudessaan ole tapana pitää noiduttuna tai kummitusjutun paikkana.
– Mutta kyllähän merkkivaatekaupoissa on jotain pahaenteistä, etenkin nyt, kun ne ovat kuolemassa sukupuuttoon. Kun tarinalleen on löytänyt paikan, alkaa ajatella kuvia, jotka parhaiten tavoittaisivat tarvittavan tunnelman. Yökuvista tunnelmaa löytyy, Strickland jatkaa ajattelemistaan ääneen.
– Tavaratalojen ikkunathan somistetaan öisin, se vasta aavemaista onkin.
Elokuvassa on kuva Marianne Jean-Baptisten esittämästä ompelijasta koneensa äärellä. Hänen vartaloonsa on kiinnitetty veriletkuja, sillä verta käytetään kankaiden värjäämiseen.
– Sain paljon vaikutteita fetisismistä, Strickland kertoo elokuvissaan toistuvasta kuvastosta, jossa on kuvia naisen sukkahousuisesta jalasta.
– Kuvissa jaloista ja rinnoista on minusta jotain hyvin elokuvallista, Strickland sanoo.
– Minua ovat aina kiinnostaneet ajatukset epätavallisista, kätketyistä himoista, varsinkin jos himoitaan arkisia esineitä, kuten nyt vaikka mallinukkeja.
On ja ei ole konsumerismin kritiikkiä
”Minua ovat aina kiinnostaneet ajatukset epätavallisista, kätketyistä himoista, varsinkin jos himoitaan arkisia esineitä, kuten nyt vaikka mallinukkeja.”
In Fabric -elokuvasta on puhuttu maailmalla hyvinkin kapitalismikriittisenä teoksena. Strickland ei itse tahdo nähdä elokuvaansa pelkästään sellaisena. Hänestä kyse on pikemminkin sen tutkimisesta miten meidät saadaan kuluttamaan.
– Pelkäsin, että vaikuttaisin jotenkin saarnaavalta tai ylenpalttisen opettavaiselta, Strickland toteaa.
– Toivon kovasti, että lähestymistapani olisi jotain saarnaamista leikkisämpää. Kerron mieluummin intohimojen tuotteistamisesta kuin kapitalismista, Strickland tiivistää näkemyksensä.
Animaatioveljekset vaikuttivat
Maininta Britanniaan asettuneista yhdysvaltalaissyntyisistä surrealististen animaatioelokuvien mestareista Quayn veljeksistä mahdollisina vaikutteiden antajana saa Stricklandin puhumaan vuolaasti.
– Kyllä vain! Olin kerran kauan, ainakin yli 20 vuotta sitten heidän kanssaan haastattelussa. Puhuttiin käsikirjoittamisen ideoimisesta, siitä mistä lähdetään liikkeelle. Heille lähtökohtia olivat ilmasto, hahmojen kehityskaaret ja sen sellaiset asiat. Siihen aikaan en ihan kaikkea vielä tajunnutkaan.
– Rakastamani elokuvantekijät ovat niitä, joiden pään sisään pääsen. Täysin riippumatta siitä ovatko heidän elokuvansa hyviä tai huonoja, kunhan minusta vain tuntuu, että ymmärrän mistä he pitävät ja mitä inhoavat.
”Arkea en osaa, mutta kirjoittaa kyllä”
Strickland tunnustaa ryhtyneensä elokuvaohjaajaksi, koska ei osaa kommunikoida ihmisten kanssa mitenkään muuten kuin tekemällä elokuvia.
– Olen äärimmäisen huono ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, en oikein pärjää arkielämän kanssa. Olen hiukan erakko, mutta antakaa minulle kynä ja paperinpala niin osaan luoda kauneutta ja kauheutta, Strickland avautuu.
– Nykyään elokuvien tekeminen on vaikein mahdollinen tapa elättää itsensä. Vielä parikymmentä vuotta sitten oli helpompaa. Olen vain jäänyt koukkuun tähän.
Vaikka In Fabric näyttää ilmeeltään jotenkin 1980-lukulaiselta, se kuitenkin sijoittuu vuoteen 1993.
– Ainoa syy sijoittaa tapahtumat 1990-luvulle oli, etten halunnut elokuvaani Tinder-deittailua, vaan jotain salaperäisempää. Sellaista kuin deittailu oli henkilökohtaisten sanomalehti-ilmoitusten aikana.
– Elokuvan pikkukaupunki, Thames Valley On Thames, on juuri niin pieni, että siellä tuntee kaikki, mutta ketään ei pääse lähelle.
Tavaratalon myyjättärien puvuista Strickland kertoo, että niistä päätettiin melko myöhään.
– Kokeilin puvustaja Jo Thompsonin kanssa monenlaisia vaihtoehtoja, univormut näyttivät liian nykyaikaisilta. Se että päädyimme pukuihin jotka näyttävät hitusen viktoriaanisilta ei ole sattumaa, koska kaikki suuret tavaratalot ovat kotoisin juuri viktoriaanisuuden ajalta. Viktoriaanisuus on tavaratalojen perinteinen epookki, johon tavaratalot ovat sulauttaneet Belle Époquen, 1950-, 1960- ja jopa 1970-lukujen vaikutteet, mutta jonka jälkeen ne ovat kivettyneet.
In Fabric -elokuvan näytökset: Bio Rex, Helsinki tiistaina 24.9. klo 21. Orion, Helsinki lauantai 28.9. klo 21.
