Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Lähde on ihmetellyt saksaksi puhuvia muumeja ja räjähtäviä spagettinippuja.
1
Vartuin kulttuurikodissa, jossa oli kirjoja. Kaikissa huoneissa, paitsi vessoissa. (Joissa niissäkin oli seinillä julisteita, joista saattoi opetella tunnistamaan esimerkiksi marjoja ja niiden suomen- ja latinankielisiä nimiä.)
Lapsena kiehtoivat erityisesti – sarjakuvien, jääkiekkotilastokirjojen, Mitä Missä Milloin -opusten ja muiden päivänselvyyksien lisäksi – ihan kaikenlaiset ”aikuisten hyllystä” löytyvät kirjat, jotka oli kuvitettu piirroksilla.
Bernard Bensonin kuolemattoman Rauhankirjan (1982) lisäksi mielikuvitusta kiihottivat etenkin hauskoilla karikatyyripiirroksilla koristellut Tammen Aloittelijoille-sarjan pokkarit: Einstein aloittelijoille, Marx aloittelijoille, Freud aloittelijoille ja ennen kaikkea Ydinenergiaa aloittelijalle, joka vavahdutti paitsi epämääräisesti pelottavalla aiheellaan, myös upealla kansipiirroksellaan lukijaa kohti marssivista voimalinjaukkeleista.
”Ei väistytä! Ei väistytä!”
Mistään en tietenkään ymmärtänyt mm. mitään – olin esi- ja alakouluikäisenä aika hiton ”aloittelija” – mutta selasin kirjoja silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä siinä missä ymmärryksen yli käyviä Pahkasika-lehtiäkin.
Kuvitelkaapa siis riemuni, kun kuulin, että niin & näin -lehteäkin julkaiseva Eurooppalaisen filosofian seura on pistämässä pihalle teoksen nimeltä Filosofia aloittelijoille! Niille, jotka eivät osaa riemuani kuvitella, kerrottakoon, että se oli suuri!
Risto Koskensillan suomentama Filosofia aloittelijoille perustuu Richard Osbornen kirjoittamaan ja Ralph Edneyn kuvittamaan englanninkieliseen alkuteokseen Philosophy for Beginners (1991). Selkeydessään ja nopealukuisuudessaan kirja on just passeli tiivistelmä kaltaiselleni ummikolle, jonka filosofiatietämys rajoittuu pääpiirteittäin Monty Pythonin Bruce’s Philsophers Songin juopottelukuvauksiin ja joka joutuu aivan joka kerta Platonin luolavertaukseen törmätessään googlaamaan, että mitenkäs se nyt ihan tarkkaan ottaen siis menikään.
Filosofian kehitys Thalesista (Thaleesta? Thaleksesta?) Derridaan käydään läpi rivakasti reilussa 180-sivussa niin piirrosten, sarjakuvien, kaavioiden kuin puujalkavitsienkin avulla. Hauskimman näköiset filosofeista ovat tervavettään hörppivä George Berkeley (1685–1753) sekä keppeineen keikaroiva Søren Kierkegaard (1813–1855).
Ja muistakaa… Nietzsche = ANSA!
2
Jan Hakon Erichsen tuhoaa kaiken kuin ärtynyt ranskanbulldoggi, mutta käyttää destruktiivisuutensa toteuttamiseen huomattavasti keskimääräistä koiraa enemmän mielikuvitusta.
Hirvittävän tyydyttävissä Mayhem– ja Destruction Diaries -videoteoksissaan norjalaistaiteilija kohtelee mitä moninaisimmilla tavoilla kaltoin muun muassa spagettia, ilmapalloja, hedelmiä, juomia ja kelloja.
Erichsen ei tee asioita helpoimman kautta. Muutaman lasagnelevyn halkaistaakseen tai pari ilmapalloa puhkaistaakseen hän saattaa rakentaa hyvinkin monimutkaisen laitteen tai suorittaa tarpeettoman monimutkaisia akrobaattisia liikkeitä.
Erichsen mainitsee verkkosivuillaan videotaiteensa keskeisiksi teemoikseen pelon, suuttumuksen ja turhautumisen. Jumppamatolle asetellun tacorivistön yllä kieriminen folioon kääriytyneenä on kieltämättä erinomainen keino noidenkin inhimillisten tunnetilojen käsittelemiseen.
Toivon hartaasti, että Erichsen saa kaikki mahdolliset apurahat.
3
Piipahdin Tampere-talon Muumimuseon vaihtuvassa näyttelyssä, joka käsittelee vuosikymmenten varrella tehtyjä muumianimaatioita.
Tuttua tavaraa, ajattelin, ja päätin vain koluta näyttelyn läpi pikaisesti ja puolivillaisesti – kunnes nauliuduin saksaksi puhuvien mustavalkoisten muumien ääreen!
Augsburger Puppenkiste Hessischer Rundfunk ei ole ytimekkäimmin nimettyjä filmiyhtiöitä, mutta sen tuottama Taikurin hattu -marionettianimaatio (1959) on lumoavaa tavaraa – kuin 1920-luvun ekspressionistien hyytävä tulkinta Méliès’n varhaisista tieteisfantasioista.
Pilvenhattaralla ratsastavalla Muumilla on ”Wanderlust”! Ja Hemuli näyttää siltä, ettei ole enää iäisyyksiin pystynyt lääkitsemään alati kalvavaa kuolemanpelkoaan kuin puhtaimmalla mahdollisella heroiinilla.
Lisää ”tämmöistä”! Lapsillekin!
Muumianimaatiot – Seikkailuja ja turvallisuudentunnetta -näyttely jatkuu 26.1.2020 asti.
Hemuli pelkää kuolemaa – mutta kukapa meistä toisaalta ei heikkona hetkenään tekisi niin.
4
M eli Minja Koski tekee kiinnostavinta popmusiikkia Suomessa juuri nyt. Hankalasti googlattavan artistin – jota leikkisästi ”Ämmäksi” kutsuville julistan ikuisen sodan – molemmat albumit Tehtaantyttö (2017) ja Näytän missä asun (2019) kuuluvat julkaisuvuosiensa ehdottomaan parhaimmistoon.
M on julkaissut kahdella levyllään yhteensä 19 laulua, joista jokaisesta löytyy vähintään yksi vahva musiikillinen ja toinen vahva tekstillinen idea. M ei julkaise kappaleita vain tavan vuoksi; ”täytebiisi” on hänen kompaktien ja hartaasti kypsyteltyjen levykokonaisuuksien maailmassaan vieras käsite.
Olen nähnyt M:n keikalla kolme kertaa: kaksi vuotta sitten Tampereen O’Connell’sissa, elokuussa Helsingin Flow Festivalin pallolavalla ja nyt syyskuun alussa Tampereen G Livelabissa. Jokainen keikka on ollut edellistä väkevämpi.
G Livelab Tampereen miljöössä (juu, on kaiken suitsutuksen arvoinen) oli erityisen hienoa päästä seuraamaan lähietäisyydeltä koko M-yhtyeen toimintaa. Sillä vaikka M henkilöityykin voimakkaasti Minja Koskeen, se on lopulta kuitenkin ennen kaikkea yhtye.
Kuten Jan Hakon Erichsen, myös M tekee asiat vaikeimman kautta. Yhtyeen minimalistinen ja pitkälti elektroninen pop olisi helposti toteutettavissa taustanauhoihin ja ohjelmointeihin tukeutumalla. Mutta bändi mieluummin soittaa.
Ja koska on paljon vaikeampaa soittaa tarkasti ja vähän kuin roimia riffejä monitorin päälle nostettu trumpettilahje lepattaen, on yhtyeen toiminta livetilanteessa äärimmäisen keskittynyttä ja huolellista. Sanatonta kommunikaatiota ja dynamiikan hienovaraista kehittelemistä on vangitsevaa seurata.
Jännitteisyyskin on M:n keikoilla vallitseva olotila, ja M:n musiikissa laajemminkin. Tiiviit tunnelmat harvoin purkautuvat, ja juuri siksi niihin haluaa palata aina uudelleen.
M presidentiksi! Tai vähintään Teosto-palkinnon voittajaksi!
5
Tampereen taidegalleriatarjonta on jälleen laajentunut – tosin vain ihan hiukan.
Kauppakadun Galleria Koppelo on nimittäin laajentanut näyttelytilojaan galleriatilan yläkertaan, josta siellä aiemmin toiminut kirjankustantamo Sanasato on väistynyt.
On aina jännittävää päästä kurkistamaan paikkoihin, jotka ovat aina aiemmin olleet ”lukittujen ovien” takana. Koppelon yläkerrasta paljastui kaksi pientä puulattiaista huonetta, joiden vaatimatton kalustuksen keskellä tamperelaisen kuvanveistäjän Ulla Helteen savesta muovaamat ihmishahmot olivat enemmän edukseen.
Koppelon yläkerran voisi kuvitella sopivat pienten veistosten lisäksi ainakin grafiikalle ja valokuvataiteelle.
Ulla Helteen veistokset ovat esillä Koppelossa 30.9. asti, samoin Maija Vanhatapion maalaukset alakerrassa.
Antti Lähde
