Queens of the Stone Age palaa ajattoman jumittelunsa pariin – arviossa In Times New Roman

Kuva: Andreas Neuman

Vuonna 1996 perustettu yhdysvaltalainen raskaan rockin polveilija Queens of the Stone Age, tuttavallisemmin QOTSA, on jälleen saanut pureskeltua annoksen aavikkorockiaan kuulijoiden iloksi. Kuusi vuotta edellisen, aiempaa tanssijalkaisemman Villains-albumin (2017) jälkeen julkaistava In Times New Roman… (Matador, 2023) pitää hiukan eri tavalla kiinni yhtyeen sulavasti kiemurtelevasta raskassoutuisesta rockista.

Paljon aaltoja on ehtinyt Kalifornian rantaan lyödä vuoden 2002 hittilevystä Songs for the Deaf, eikä yhtye ole kahdeksannella studioalbumillaan lähtenyt vuolemaan samalla tavalla perinteisiä radiohittejä. Ihme kyllä, se ei paljonkaan haittaa.

Josh Hommen huuruisesti pohdiskeleva ja helposti falsettiin taipuva laulu on edelleen yhtyeen selkein tavaramerkki, eikä kitaristi Troy van Leeuwenin, kosketinsoittaja ja kitaristi Dean Fertitan, basisti Michael Shumanin ja rumpali Jon Theodoren vereslihainen soitto ole keksinyt isoa pyörää uudestaan, vaikka moninaiset vivahteet ja mausteet tekevätkin yhtyeen jurnuttavasta musiikista mukavan ajatonta. Jykevä, monia elementtejä sulavasti yhdistelevä musiikillinen ahjo raskailee, muttei jumahda. QOTSAn sulan metalliset nesteet liikkuvat yhä verevästi kertyneistä kilometreistä huolimatta.

Avausraita Obscenery yhdistelee tummaa lanausta niin falsettiin kuin ilmaviin jousisovituksiin. Moniulotteisesti polveileva, tiukan määrätietoinen vyörytys jarruttelee syöksynsä risteysalueella ilman pakollista pysähtymistä ja jatkaa toiselle väylälle. Laulun keikkuminen ajourallaan tumman pohdiskelun ja ujeltavan falsetin välillä tekee kappaleesta hyvällä tavalla rauhattoman. Suoraviivaisemman päällekäyvä Paper Machete jurnuttaa kipakasti. Hommen laulu vaeltelee pikemminkin soiton edellä kuin aallon päällä (tai renkaiden alla). Sanaton ujeltelu keventää muuten raskasta turpiinvetoa. Kyllä paperiveitsikin veren saa virtaamaan, machete-kokoinen varmasti.

Negative Space vaaniskelee tummemmissa syövereissä, nousten pyörteilevään kertoonsa yhtyeelle ominaisilla junttaavilla elementeillä. Pääasiassa pysytellään kuitenkin mutaisissa rantavesissä pinnan alla. Time & Space töksäyttelee kliinisemmin, enemmän kasarihenkisellä lateksipinnoitteella kuin mudalla tai ruosteella. Leijailevammat osiot ovat ihan veikeitä ja vaikka biisissä ei kauheasti välttämättä tapahdukaan, on irtonaisempi leijailu harsoineen ihan toimivaa hypnoosia.

Metallisesti särkevä ja täyteen ahdettu tuhnu kääntyy Made to Paradella toimivasti veikeään haikeiluun ja leikitteleviin näppäilyihin. Askel on kepeä, vaikka sävyt ovat paikoin jykeviä. Carnavoyerin eteerisempi huurupilvissä pohdiskelu jumittelee muovisine bassosoundeineen ja sirkkeleineen eri sfääreissä kuin jopa hitikkäästi pomputtava What The Peephole Say, joka pääsisi varmasti laajempaankin soittoon, jos kirjoittaisi nimensä muotoon ”…People Say”, kuten se laulettuna kuulostaa. Kaasu pohjassa mennään ja mukavan sulavasti.

Pikkuhiljaa kilkutteluistaan ja falsettikuiskailuistaan uhkaavan tummaan melodiakaareen nouseva Sicily vakuuttaa etäisen kolealla jumittelullaan, kun taas ensimmäisenä sinkkumaistiaisena kuultu Emotion Sickness luottaa perinteisempään raskaasti jyräävään, mutta energisesti liikehtivään rullaukseen. Keveämpien sävyjensä ansiosta se kuulostaa jopa kesyltä rupisempien ja hämärämpien pyörteilyiden lomassa.

Yhdeksään minuuttiin venytetty päätösraita Straight Jacket Fitting ei moniosaisuudestaan huolimatta ole mikään selkärangaton möhkäle, vaan samaan aikaan mukavan koukuttavasti sykkivä ja jylhästi julistava paatos. Viimeiset kaksi minuuttia siitä soi akustisempaa näppäilyhuminapsykedeliaa. Onhan kappaleessa monessa mielessä paljon kaikkea, ehkä liikaakin. Mutta samaa voi toki sanoa Queens of the Stone Agen musiikillisista puskutraktoreista ylipäätään. 

In Times New Roman… on niitä levyjä, jotka tarjoavat kerta kerralta uusia innostuksen aiheita, vaikka ensikuulemalta se ei saman tien korvaan soimaan jääviä hittejä tarjoilekaan. QOTSAn monisyisyys ja persoonallinen surffaaminen ja möyriminen erilaisissa ympäristöissä tekee albumista rikkaan.

Jos viides kuuntelu saa höristämään korvia Time & Spacen kasarikuulaalle leijailulle, niin seuraavalla kuuntelulla esille nousee What the Peephole Say -kappaleen mukaansa tempaava koukku, ja sitä seuraavalla taas päätösraidan päättymätön leijailu. Kaikesta polveilustaan huolimatta yhtye onnistuu olemaan yllättävän linjakas omassa linjattomassa kaavassaan.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua