Anna Kankila ja Ronja Louhivuori. Kuvat: Iida-Liina Linnea
TEATTERI | DOOMBAGin lähtökohtana on ihmisen mutkikas suhde esineisiin, niiden haalimiseen ja ylimääräisen tai rikkinäisen tavaran pois heittämisen vaikeuteen.
”Performanssi antaa hyvän kipinän pohtia omaa suhdettaan omistamiinsa tavaroihin.”
ARVOSTELU
DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä)
- Työryhmä: Anna Kankila, Ronja Louhivuori, Ville Väisänen
- Rooleissa: Anna Kankila, Ronja Louhivuori
- Kantaesitys: Teatteri Telakka 25.3.2023
Teatteri Telakan performanssi DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä) antaa hyvän kipinän pohtia omaa suhdettaan omistamiinsa tavaroihin. Onko minulla kykyä luopua tarpeettomista tavaroista. Olenko kerääjä, hamstraaja vai minimalisti.
Esityksen lavastus ja puvustus koostuu työryhmän omista, kaappeihin ja sängynaluslaatikoihin sullotuista materiaaleista – doombageista, joita he ovat kuljettaneet mukanaan vuosia uskoen, että saatan tarvita tätä vielä.
Japanilainen järjestelyasiantuntija, Marie Kondo olisi saanut laakin nähdessään tavaramäärän. Konmaritukaen pääideana on luopua kaikesta turhasta ja säilyttää vain ne asiat, jotka tuottavat iloa. Mutta, nyt ei olla konmarittamassa vaan sukeltamassa syvemmälle esineistä luopumisen vaikeuteen.
* *
Teatteri Telakan tyhjä näyttämö täyttyy Ikean pussien ja pahvilaatikoiden sisällä olevista roinasta; Pirkka Tom kha -keittoainespakkauksen kannesta, hapsuverhosta, nahkalaukun hihnasta, laskettelulaseista, kylpytakin palasesta, käytetystä deodorantista, puolankielisestä Jeesus-lehtisestä, karkkikaupan kanta-asiakaskortista, ranteenlämmittimestä, Budapestin kartasta, ja niin edelleen, ja niin edelleen, loputtomiin. Käsiohjelmassa on kolmen sivun yksityiskohtainen luettelo lavalle kaadetusta tavarasta.
Näyttelijät alkavat poimia esineitä yksitellen ja lajitella niitä hellästi, hitaasti ja huolella. Tehtävä on toivoton. Lopulta Anna Valpuri Kankila ja Ronja Ramona Louhivuori pyytävät yleisöltä apua tavaroiden lajitteluun, yksi hoitaa kankaat, toinen kengät, kolmas paperitavarat. Sekin kestää, kestää. Lopulta pistetään vauhdiksi, koska oletettu bussi, joka saapuu hakemaan kaikki tavarat, on tuossa tuokiossa odottamassa. Bussia ei tule, eivätkä tavarat häviä.
* *
Kyvyttömyys heittää mitään pois on intiimiä ja paljastavaa – miksi säilytän tätä rikkinäistä sandaalia, vaikken tee sillä enää mitään? Se on konkreettinen ”pyhättö”, jota haluaa kantaa mukanaan. Vaikka muisto säilyisi ilman artefaktia. Se on jotain konkreettista, mitä on jäljellä. Ilman sitä olisi vain tyhjyys.
Tekijät viittaavat myös lapsuusajan köyhyyskokemuksiin. Esineet ovat ikään kuin pelastusrenkaita sille, että elämä jatkuu ja niiden avulla voi luovia eteenpäin maailmassa. Esineet tuovat turvan tunteen.
Luin esityksen innoittamana YTM Veera Kinnusen väitöskirjan Tavarat tiellä – Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossa (2017). Siinä sosiaalihistorioitsija Susan Strasser kuvailee amerikkalaista jäteyhteiskunnan kehitystä ja sitä, kuinka ihmisillä oli massatuotantoa edeltävänä aikana huolehtiva suhde tavaroihinsa. Siihen liittyi ”niukkuuden ja nuukuuden eetos: tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin”.
Ihmiset piilottivat ylimääräisiä esineitään erilaisiin varastoihin ja ullakoille. Tai he lahjoittivat niitä läheisilleen. Tärkeintä oli, että tavaralle löytyy ”hyvä koti” ja että ”uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä. Teollisuuden kehittyessä siirryttiin markkinoijien avustuksella uutuudenhimon ja poisheittämisen kulttuuriin.
Esitykseen sisältyvässä videohaastattelussa neljä aikuista (Tiina Kankila, Sirkka Launokoski, Jänis Louhivuori, Päivi Väisänen) kertoi omaa taustaansa tavaroiden kertymisestä ja säästämisestä. Ihmiset kiintyvät kirjoihin, astioihin, huonekaluihin, kuka mihinkin. Ja luopuminen niistä on raskasta. Ja joillekin se on käsittämätön ajatus, kuten rouvalle, joka haluaa tulla haudatuksi omistamassaan rautasängyssä.
* *
Esityksen alussa huokaisen pari kertaa ajatellessani taloni tavaramäärää. Näytelmän keskivaiheilla tulen surumieliseksi, kun mietin niitä tarinoita mitä jokainen, tarpeetonkin esine pitää sisällään. Se on elämää. Esityksen lopussa ajattelen, että ehkä jotakin kannattaa heittää pois.
Yöpöydälläni on punainen leikkimökin avain, jonka sain ehkä viisivuotiaana mummiltani. Se oli ensimmäinen kerta, kun jotain omaa uskottiin haltuuni. Jos tulipalo syttyisi, ottaisin sen mukaani. Suureen rauta-avaimeen kiteytyy koko lapsuus, eikä minun tarvitse heittää sitä pois.
Doombag (saatan tarvita tätä vielä)
- Lavalla: Anna Valpuri Kankila ja Ronja Ramona Louhivuori
- Äänimaisema: Ville Heikki Väisänen
- Valot ja tekniikka: Perttu Sinervo
- Tekniikan assistentti: Rasmus Paananen
- Tuotanto: Maarja Kaasik
- Markkinointi ja tiedotus: Heidi Vehmas
- Viestintäharjoittelija: Havanna Salmela
- Esityskuvat ja juliste: Petteri Aartolahti
- Talous ja hallinto: Sarianne Tursas
- Julistekuvat: Aleks Talve
- Valokuvat: Iida-Liina Linnea
- Haastateltavat: Tiina Kankila, Sirkka Launokoski, Jänis Louhivuori, Päivi Väisänen
Kantaesitys Tampereen Teatteri Telakalla 25.3.2023. Esityksiä 6.4. asti. Esityskalenteriin tästä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Näyttelijät pitävät interaktiivisen murhamysteerin pinnalla – arviossa Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa
TEATTERI | Tuulensuun Palatsin interaktiivisen murhamysteerin tapahtumapaikkana on parturikampaamo. Kesken arkisen aherruksen yläkerrassa tapahtuu henkirikos.
Näyttävä tulkinta vanhasta komediasta – arviossa Nokian työväenteatterin Herrat ovat herkkäuskoisia
TEATTERI | Serpin komedia vuodelta 1937 on visuaalisesti upeasti toteutettu, muttei ainakaan vielä nouse oikein lentoon.
Vie sie, mie vikisen vai reilusti synnytystalkoot – arviossa SuomiFilmin salaiset kansiot
TEATTERI | Entä jos Tuntemattoman Koskela olisikin synnyttävä nainen urakoimassa uutta tykinruokaa?
Porilainen Rakastajat-teatteri on sovittanut Rosa Liksomin Everstinnasta vahvan ja omaäänisen monologin
TEATTERI | Rosa Liksomin tekstistä on sovitettu porilaisteatterissa omaääninen monologi, joka pitää vakuuttavalla näyttelyllä otteessaan kaksi tuntia.
