Seksi, valta ja raha – TTT:n Neiti Julie käsittelee ikuisia aiheita modernissa Ikea-keittiössä

Neiti Julie Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 30.8.2019.

August Strindbergin Neiti Julie on näyttelijän herkkupala. Lavalla on vain kolme henkilöä, joista jokainen pääsee tekemään vahvan puheroolin.

Tampereen Työväen Teatterin Neiti Julie on ennen kaikkea näyttelijäntyön juhlaa, vaikka Michael Baranin ohjaama teos rikkookin perinteisen kamarinäytelmän tyylin visuaalisella ilmeellään.

Totuus oli yhtä ihmeellinen kuin tarina

Neiti Julie oli Strindbergille vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Ensinnäkin hänen suhteensa suomalaissyntyiseen vaimoonsa Siri von Esseniin oli myrskyisä. Strindbergin kerrotaan himoineen Siriä seksuaalisesti, mutta toisinaan suorastaan halveksineen tätä persoonana.

Neiti Julien kirjoittamisen aikoihin Strindbergin lähipiirissä oli feministikirjailija Victoria Benedictsson, jolla oli erikoinen kotitausta. Äiti oli kasvattanut Benedictssonia tytöksi, isä pojaksi. Tausta sekä voimautti Benedictssonia että vaikeutti hänen elämäänsä.

Rahapula koetteli Strindbergiä, joka oli tullut Ruotsista Tanskaan suuren menestyksen toivossa. Perhe muutti halvan vuokran perässä maalle, omituisen kreivitär Frankenaun taloon, joka pursuili ylellistä tavaraa ja romua. Taloa ylläpiti kreivittären yhtä kummallinen velipuoli: varaton, mutta karismaattinen Ludvig Hansen.

Kaikki nämä taustavaikuttajat yhdistyvät näytelmässä. Päähenkilö on kreivin tytär Julie (Eriikka Väliahde),

Julien vanhemmat ovat kasvattaneet tytärtään puoliksi tytöksi, puoliksi pojaksi.

Julie on omissa piireissään outolintu, joka käyttäytyy villimmin kuin aatelisnaiselle sopisi. Häntä passaavat tunnollinen ja topakka keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) sekä opportunistinen, charmikas palvelija Jean (Janne Kallioniemi).

Ihmissuhdedraaman arkkityyppi

Parituntinen näytelmä sijoittuu juhannusyöhön ja sitä seuraavaan aamuun. Juonessa on paljon puhetta, mutta niukasti tapahtumia. Jokainen käänne on perusteltu ja painava. Tunnelma on intensiivinen, eikä näytelmässä ole väliaikaa. Ratkaisu on hyvä, sillä väliaika katkaisisi psykologisen jännitteen.

Jean ja Kristin ovat pari, ja heidän on tarkoitus avioitua lähiaikoina. Yläluokkaan kyllästynyt Julie on kuitenkin iskenyt silmänsä Jeaniin, jonka kanssa hän alkaa flirttailla häpeilemättä. Jean taas näkee Juliessa mahdollisuuden parempaan elämään. Hän haluaa muuttaa ulkomaille ja perustaa oman hotellin – Julien rahoilla.

Pari viettää yhdessä kiihkeän yön. Aamulla Jeanille paljastuu, että Juliella ei ole rahaa. Hän on taloudellisesti isänsä talutusnuorassa, eikä hän voi toteuttaa Jeanin hotelliunelmaa. Jean tekee Julielle selväksi, ettei hän ole rakastunut naiseen, vaan enemmänkin halveksii aatelista, joka hyppää kepeästi palvelijansa kammariin. Samaan aikaan Jean kuitenkin himoitsee Julieta ja hänen edustamaansa yhteiskunnan kermaa.

Julie on kova flirttailemaan palvelusväkensä kanssa. Hän ojentaa miehiä ratsupiiskalla ja on olevinaan sadistinen valtiatar. Jeanin tavoin hän kuitenkin myös himoitsee ja kadehtii toista yhteiskuntaluokkaa, joka on hänen silmissään vapaa sivistyneistön ikävistä normeista.

Kaikki kiteytyy rahaan, valtaan ja seksiin

Yhteiskuntaluokkien välinen ristiriita on suoraan Strindbergin omasta elämästä. Välillä hän innostui sosialismista, välillä Nietzschestä, jonka yli-ihmisteorian hän tulkitsi melkoisen oikeistolaisesti: vahvat ja lahjakkaat johtakoot heikompia.

Tarina on täynnä jännitteitä, jotka liittyvät valtaan, sukupuolirooleihin ja seksiin. Näytelmän mainoksissa Eriikka Väliahteella on viikset, ja odotin, että hän tekee ehkä konkreettisesti sekä miehen että naisen roolit. Näyttelisikö hän välillä Jeania?

Michael Baranin dramatisointi on kuitenkin uskollinen alkuperäistekstille. Puheen ja tapahtumien tasolla ollaan 1880-luvulla. Sen sijaan Kimmo Viskarin luoma visuaalisuus ja Pia Kähkösen maskit ja kampaukset ovat moderneja. Kristin kokkaa induktioliedellä, mustat huonekalut ovat silkkaa Ikeaa ja näyttelijöiden vaatteissa on muovisolkia. Neiti Julie on keltaisessa leningissään aurinko, mutta hänenkin asunsa on sporttinen.

Pelkistettyä keittiötä kiertävät kuitenkin jylhät, vanhanaikaiset kipsiseinät. Kun henkilöt puhuvat unelmistaan, rakastelevat tai pakenevat fantasioihinsa, seinät kohoavat.

Näyttämölle tuodaan tässä sovituksessa myös neljäs hahmo: palvelijaksi puettu ja Sofiksi/Claraksi nimetty muusikko, jota tulkitsevat vuorotellen Anna-Sofia Anttonen ja Nanna Ikonen.

Emmi Kaislakari) s esittää tunnollista ja topakkaa keittäjää Kristiniä.

Nauru pelastaa patetialta

Kun Julie ja Jean käyvät soidintanssiaan, Kristin nukkuu tai on nukkuvinaan. Emmi Kaislakari on näyttämöllä koko flirttailun ajan. Näinä hetkinä hän ei sano mitään, mutta ilmaisee Kristinin tunteita kehollaan.

Tunnelma on samaan aikaan kiihkeä ja lakoninen. Yllättäen teksti myös naurattaa. Moderni lavastus ja taustalla kouristeleva Kristin saavat kokonaisuuden hipomaan välillä tekotaiteellisuutta, mutta huumori puhkaisee kuplan. Se muistuttaa induktioliettä tehokkaammin, miksi tietyt asiat eivät ole muuttuneet 150 vuodessa.

Baranin tulkinnasta tulee mieleen hänen Kansallisteatterin ohjauksensa Hiljaista musiikkia vuodelta 2005. Lars Norénin kirjoittama näytelmä on intiimi ihmissuhdedraama. Muistan, että näytelmän visuaaliset ratkaisut olivat hyvin samantyyppisiä kuin Neiti Juliessa. Myös äänimaailma oli tutulla tavalla painostava.

Neiti Julie on esitetty varmasti satoja kertoja versiona, jossa nähdään plyysejä ja pitsejä. Työväen Teatterin moderni ratkaisu on toisaalta virkistävä, toisaalta tarpeeton. Uskoisin näytelmän ajattomuuteen ilman muovia ja mustavalkoisuuttakin.

Teräksinen kolmikko

Pelkistetty miljöö antaa kuitenkin tilaa näyttelijöille, jotka ovat täyttä terästä. On valtava ponnistus olla lavalla lähes kaksi tuntia tauotta ja vangita katsojien mielenkiinto.

Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari tekevät tasavahvat roolit. Väliahde on keimaileva, raivokas ja eksynyt Julie. Kallioniemen Jean tasapainoilee lipevän huijarin ja aidosti Julieen kiintyneen miehen rooleissa. Kaislakarin Kristin on topakka järki-ihminen, jonka sisällä myllertää.

Tulkinnasta tekee kiinnostavan käsiohjelman teksti nimeltään Neiti Julien keittiö. Englantilainen kirjailija Sue Prideaux analysoi siinä Strindbergin elämän siemeniä, joista kasvoi Neiti Julie. Tekstissä Strindbergin elämä pursuilee herkullisia ja omituisia ihmisiä, okkultismia, hylättyjä puutarhoja, taikatemppuja ja pölyisiä timantteja.

Käsiohjelman tietoa vasten näytelmän pelkistetty visuaalisuus onkin erikoinen ratkaisu. Kuten kaikissa suurissa tarinoissa, Neiti Juliessakin on kyse vallasta, seksistä ja kuolemasta. Ehkä kyse on Baranin tyylistä, mutta teemojen ajattomuus tulisi selväksi pitseissäkin.

Janica Brander