Mara Ballsin kitarajohtoiset biisit soivat stoner rockin ja uuspsykedelian hengessä. Kuva: Aksu Piippo
Tamperelaisbändin syksyn ainoa keikka kotikentällä on yhteisöllinen saunaretki intiimistä rajattomaan. Aksu Piippo hikoili eturivissä, mutta ylimmällä lauteella.
Mara Balls Tampereen Klubilla 30.8.2019.
Minuun teki suuren vaikutuksen, kun YleX:n Teppo Vapaus haastatteli Maria Mattilaa ohjelmassaan viime vuoden lokakuussa. Mattila kertoi ohjelmassa, miten Mara Ballsista kehittyi hänelle estradihahmo, joka auttaa vapautumaan, mutta jonka tehtävä on myös suojella hahmon takana olevaa arkaa ja pelokasta Mariaa, joka kokee esillä olemisestaan myös häpeää.
Ajatus esiintymisen häpeästä tuntui valtavan tutulta. Olen itsekin esiintynyt erilaisilla näyttämöillä tuhansia kertoja, mutta aina se on tuntunut kiusalliselta ennen ja jälkeen show’n.
Mattila kertoi ohjelmassa kuitenkin myös löytämästään ajatuksesta, että esillä olemisen häpeä oikeastaan johtuukin suoraan siitä, että on uskaltautunut avautua ja antanut itsestään muille. Idea on rohkaiseva, sillä se voi muuttaa häpeän jopa kiitollisuudeksi itseä kohtaan.
Fuzzin voittava voima
Maria Mattilan kansalaisaktivismi taiteelle ja yhteisölliselle puuhastelulle pyhitettyjen foorumien ja tilojen puolesta vaikuttaa väsymättömältä. Hän jaksaa, vaikka vaikeuksia onkin ollut Keltaisen talon purkuepisodista oman mielenterveyden haasteisiin.
Ihmiskuva, jota Mara Balls myy, on tunteita ja heikkouksia ymmärtävä. Se rohkaisee ylittämään omia rajoja ja vastustamaan sortoa kaikissa yhteyksissä.
Rakastan Maria Mattilan luomaa kitarasoundia. Ties minkä sähkövermeen läpi tuleva, suriseva ja vonkuva soitto imeytyy hampaiden kautta kalloon ja sieltä selkäytimeen värisemään. Matalalta soitettavien riffien kohdalla kitara muistuttaa eloon herännyttä, pahantahtoista ja vaarallista moottoria. Soolot lentävät kaikuna ohi planeettojen. Minut voi mielihyvin seivästää tällä kitarasoundilla, ja kyllä, tämä analogia on eroottinen.
Rajat auki
Edellä sanotun valossa on hieman outoa, että koen Mara Ballsin keikalla vasta nyt. Huhut kertovat, että bändi olisi vetäytymässä keikkatauolle, joten on korkea aika todistaa bändiä livenä.
Mara Ballsin kitarajohtoiset biisit soivat stoner rockin ja uuspsykedelian hengessä, vaikkei lajityypillä niin väliä olekaan. Energia välittyy. Keikalla bändi on ennen kaikkea yhdessä soittava combo. Maria Mattilan, bassoa soittavan Aapo Palosen ja rumpuja monipuolisesti paukuttavan Antti Palmun yhteissoitto on juuri niin hämmästyttävän tiukkaa kuin olen antanut itselleni kertoa. Tätä on treenattu.
Keikka on jäntevä kokonaisuus. Alkupuoli koostuu volyymiltaan hiljaisemmista ja rauhallisemmista kappaleista. Bändi soittaa paljon uutta materiaalia, jota yleisö huolellisesti kuuntelee, muttei vielä tanssi. Soittajat vaikuttavat rennoilta, Maria hymyilee ja soitto kulkee.
Ehdin jo ajatella, että onpas yllättävän intiimi veto tällä kertaa, median joskus mainostama ”härväys” on vielä tiessään. Korvat eivät soi, kaukana siitä.
Loppupuoli kuitenkin ajetaan ja lujaa. Intensiteetti on orgastisen nousujohteista ja biisilista on täynnä toimivia vetoja, joita lapseni sanoisi bängereiksi. Ja hyvin pian jengikin tanssii.
Mara Ballsin keikka on yhteisöllinen tapahtuma. Bändin ilmaisussa ei ole mitään puristettua. Jos rokkiposeerausta tapahtuu, se johtuu syventyneestä, liikkeeseen pakottavasta vimmasta tai sitten silkasta soittamisen ilosta.
Encoreina kuullut Vuoren henki ja Pakko ajaa ovat silkkaa tajuntaa kutittelevaa rokkiräjähdystä. En kuule enää mitään, mutta hymyilen kuin idiootti. Toivon, ettei hetki lopu.
Maria Mattila kutsunut lavapersoonaansa haarniskaksi. En kuitenkaan näe kovaa kuorta, vaan ihmisen. Moi Mara, ihailen sua, oot musta huikee.
En ehtinyt kuulla lämmittelijöinä esiintyneitä Lepolan Akka & Kulkutauti -yhtyettä tai debyyttikeikallaan soittanutta 16. Sämpylää, mutta kuulopuheiden ja nähdyn Youtube-taltion perusteella ainakin jälkimmäisen meininki oli hurjaa.
Aksu Piippo
