Katriina Järvinen. Kuvat: Kirjapaja
KIRJAT | Ruben Stillerin äidillä oli telaketjulinjan kasvatusasenne, mutta kieli hallussa. Rubenista tuli toimittaja, koska piti osata puolustautua.
”Määrittelen itseni humoristiksi. Humoristi on ainakin itse hyvällä tuulella.”
ARVOSTELU
Katriina Järvinen: Ruben Stiller, siltä väliltä.
- Kirjapaja, 2022.
- 247 sivua.
Sivulta 45 lähtien aloin lukea tätä kirjaa tosissani ja rivi riviltä.
Siihen mennessä olin lähestynyt Katriina Järvisen Ruben Stiller, siltä väliltä -kirjaa (Kirjapaja, 2022) tutulla toimittajan logiikalla: selailin sivuja harvakseltaan, poimin sanan sieltä ja toisen täältä ja ihmettelin mielessäni, mistä pihvi löytyisi. Miten suupaltti-toimittajan edesottamuksista riittäisi aineksia edes 250 sivun verran?
Sitten rävähti.
”Mutsini Terttu Kyllikki, tyttönimeltään Mansikka-aho, oli hyvin suurieleinen. Äitini oli oopperahahmo. Hän oli se, joka pyöritti show’ta meillä kotona. Terttu oli pohjalainen nainen potenssiin kaksi. Hän oli sellainen eteenpäin vyöryvä panssarivaunu, joka taisteli katkeraan loppuun saakka.”
Siinä tuli määriteltyä kerralla paitsi äiti, myös tämän kirjan tyylisuunta.
Se on peittelemättömän avoin, itseironinen ja -kriittinen, sarkastinen ja hiljaa humoristinen kuvaus ihmisestä ja ilmiöstä nimeltä Ruben Stiller.
Äiti hallitsi, isä sairasti
Äidin merkitys oli ratkaiseva Rubenin ammatinvalinnalle.
”Musta ei ehkä olis koskaan tullut toimittajaa, jos en olisi riidellyt Tertun kanssa 13-vuotiaasta lähtien päivittäin. Äiti oli erittäin taitava verbaalikko. Hän opetti mulle itsensä puolustamista tiukoissa tilanteissa. Myöhemmät otteluni Yleisradion kanssa eivät ole olleet mitään verrattuna niihin matseihin.”
Lisähaastetta toi Hirsch-isän maanisdepressiivisyys. Stillerien perheessä se oli sukurasite. Taudista olivat kärsineet kaikki isän veljet yhtä lukuuun ottamatta.
Sedistä kaksi päätyi nuorina itsemurhaan. Saman ratkaisun oli tehnyt isoisä Abrahamin äiti.
Rubenin jo muutettua pois kotoa äidin vaikutus säilyi. ”Ei ollut ainuttakaan rauhallista käyntiä. Tertun strategiaan liittyi hybridivaikuttaminen, mikä tarkoitti, ettei taistelun jälkeen tullut seesteistä rauhaa, vaan jäi hämillinen olo äidin tarkoitusperistä”, Rubenin pikkuveli Kaj eli Tintti muistelee.
Ruben nousi äitikapinaan kääntymällä vasemmistolaiseksi ja opiskelemalla valtiotieteitä. Yliopistolla hän kummeksui ajan sliipattuja pukupellejä.
”Jupit luulivat olevansa ensimmäinen rahaa tekevä sukupolvi. Juutalaisena mulle oli selvää, että bisnestä oli harjoitettu aiemminkin.”
Terttu kuoli vuonna 1985 ja Hirsch kolme vuotta myöhemmin. Ruben oli yhä äidissä kiinni ja pitkään sekaisin.
”Kun ajattelen äitiäni, en voi olla kunnioittamatta hänen uskomatonta sisuaan.”
Lepakoita tapulissa
Rubenin tie kulki Image-lehden ja ensimmäisen avioliiton kautta Radio Cityn leipiin. Kotimaisen kaupallisten radiokanavien syntyvaiheiden kuvaus ja siihen liittyvät tarinat ovat Järvisen kirjan hersyvintä antia.
Radioon Stiller tuli aivan pystymetsästä, mutta mitä väliä – niin tulivat kaikki muutkin. Useista tuon ajan tekijöistä kehittyi nyt hyvinkin tunnettuja medianimiä.
Radio City toimi legendaarisessa Lepakossa, ja ympäristö ja porukat muistuttivat ihan kirjaimellisestikin hullujenhuonetta:
”Käytävillä tuli vastaan skeittareita, punkkareita, teatteriharrastajia, poliitikkoja ja muusikkoja. Järjestettiin keikkoja, festareita ja seksimessuja… Saunassa yöpyi porukkaa. Kuppilassa luuhasi väkeä poliitikoista viereisen Lapinlahden mielisairaalan potilaisiin, jotka kiipesivät aidan yli ja hoitelivat pikkubisneksiä muusikoiden kanssa.”
Hölöttävä kukkopoika
Radiossa Ruben esiintyi hölöttävänä kukkopoikana eli hillittömänä ja räävittömänä provokaattorina: ”Keskeisin juttu oli epätoivoinen individualismi.”
”Journalismista useimmat tiesivät vain sen, että se alkaa J:llä”, päätoimittaja Juha Tynkkynen vahvistaa.
Stiller myöntää, ettei halua olla anonyymi Mr. Nobody. Hänen toiminnan tavoitteenaan on aina ollut huomion hakeminen. Mutta ulkomailla hän ei viihdy, se selvisi viimeistään välivuonna Cambridgessä.
”En ole kosmopoliitti. Olen kolhopoliitti. En tykkää matkustaa ulkomailla, koska siellä voi tulla vastaan ihmisiä, jotka eivät osaa puhua suomea tai ruotsia.”
Kökkötraktori toi potkut
Rubenista tuli maankuulu viimeistään niin sanotun kökkötraktori-jupakan ansiosta. Hän oli töissä Ylen silloisessa Radiomafiassa ja marssi krapuloissaan studiolle aamulla 27.8.1993. Hermot olivat valmiiksi kireällä pari viikkoa jatkuneen tupakkalakon takia.
Keskustalaisesta Tapio Siikalasta kaavailtiin koko radiotoimialan johtajaa. Ruben poltti päreensä ja keksi ohjelmassaan Siikalalle uusnimen kökkötraktori. Siitä seurasi ensin varoitus, välillä paluu studioon ja lopulta potkut.
Siikala itse naureskeli koko jutulle. Stiller itse ihmettelee, että sai ohjelmissaan pilkata Jeesusta ja Moosesta, mutta ei Ylen johtajaa.
Varoittava esimerkki
Aviolitto oli takana, mutta eteen käveli elämän nainen, juutalaista sukua oleva Ira Kantor. Bonuksena Ruben sai kaksi teinipoikaa.
”Jos kysytään, haluaisinko itselleni kaltaiseni isäpuolen, niin vastaus on: en. Olin lähinnä sellainen herjaa heittävä setä, joka yritti olla hauska. Toimin pojille ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä. Itse sain kuitenkin perhe-elämästä struktuurin, joka multa oli puuttunut heiluessani kapakoissa 1990-luvun alkupuolella.”
Suomalaiselta mieheltä lienee vaikea saada syvempää tunnustusta perhe-elämän todellisesta merkityksestä.
Juutalaisena Suomessa
Toinen Iran mukana tullut muutos oli syventynyt suhde omaan taustaan ja perimään. Kotona juutalaisuus ja sen traditiot olivat jääneet Rubenille vieraiksi. Ira noudatti perinteitä ja välitti ne puolisollekin.
”Olen itse palvelijaluonne, joten mulle kävi hyvin, että tein kotityöt itse. Toivoin vain, ettei Ruben olisi sotkenut niin paljon”, vaimo kertoo loputtoman epäkäytännöllisen miehen maineessa olevasta Rubenista.
Stillerien kautta Järvinen avaa kiinnostavasti juutalaisten historiaa Suomessa. Suvun omiin vaiheisiin liittyy paljon sattumaa ja nykyoloissa hyvinkin tutulta kuulostavaa vääryyttä.
Esimerkiksi Rubenin isoisoisä – hänkin Hirsch Stiller – tuli Helsinkiin vuonna 1867 venäläisen jalkaväkirykmentin sotilasmuusikkona. Hänet oli nuorena poikana ilmeisesti kidnapattu kotoaan Venäjän armeijaan, jotta juutalaisille määrätty värvättyjen kiintiö saatiin täyteen.
”Ajatus Jumalasta ei herätä minussa minkäänlaisia turvallisuudentunteita. Jos ajattelee juutalaisten historiaa Euroopassa, on vaikea uskoa ehdottoman hyvään korkeampaan voimaan.”
”Pispalan juutalaiset ovat juutalaisten paras ryhmä”, Stiller tunnustaa ystävästään Seela Sellasta.
Paluu porvariksi
Ärsytetystä nuoresta tyhjänpuhujasta on kasvanut osaava ja arvostettu toimittaja. Ylekin on ottanut Rubenin takaisin syleilyynsä, vaikka matkalle on mahtunut monia käänteitä.
Järvisen kirjassa kaikki kehuvat kilpaa Rubenin empaattisuutta ja kykyä ottaa lähellään oleva ihminen hetkeksi täysillä huomioon.
Alkujaan Stiller heitti kaikista herjaa estelemättä. Mitä kuuluisampi ihminen, sitä kovempi oli kohtelu.
”Kun samat julkisuuden henkilöt tulivat studioon ja olivat mukavia, niin kyllä hävetti. Mutta sellaisen pitääkin hävettää”, hän myöntää nyt.
Ihmisenä Ruben on kasvanut ja lopullisesti porvarillistunut. Tämän polun Järvinen viitoittaa kirjassa selvästi, tietokirjailijan ja psykoterapeutin tarkkuudellaan.
Itsesäälin kyyneliä
Kirjan kirjoittaja Katriina Järvinen on paitsi tietokirjailija myös, sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kouluttaja. Tietokirjailijana hän on selkeä, ymmärrettävien päälauseiden ja empaattisen otteen mestari.
Stilleriä vain silitellään kirjassa liikaakin. Olisi ollut mielenkiintoista lukea senkin ihmisen kommentit, jonka mukaan Ruben, hänen oikukas käytöksensä ja esimerkiksi suhtautuminen työaikoihin ovat olleet todella syvältä.
Onneksi Ruben ymmärtää tunnustaa sen itse. Tällainen on hänen itselleen laatimansa muistokirjoitus:
”Stillerin mielestä nopein tapa saada myötätuntoa oli itsesääli. Hän kylpi itsesäälinsä kyyneleissä, koska maailma ei ollut koskaan tunnustanut hänen tuotantonsa nerokkuutta.”
”Vainaja kuoli inhimillisesti katsoen liian myöhään. Lähimmäisten mielenterveys järkkyi, kun he vuodesta toiseen joutuivat kuuntelemaan hänen pitkästyttäviä ja banaaleja muistojaan.”
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.