Iida Sofia Hirvosen esikoisteos Radalla on lajityyppejä kaihtava, kiehtova kokoelma fragmentteja

Iida Sofia Hirvonen. Kuva: Meri Björn

Premissi saa nielemään tyhjää: Kirjailija kirjoittaa itsestään tai itseään muistuttavasta ihmisestä jälkikapitalistisessa ajassa, jossa merkitykset leijuvat irrallaan ja kaupunkilaisen elämää leimaa sisäinen epämukavuus mukavimmassa mahdollisessa ympäristössä. Onko tällaisia nähty jo tarpeeksi?

Kirjoja ”juurettomuuden” tunteesta ja poukkoilusta jälki-ironisessa maailmankaikkeudessa ovat eri näkökulmista kirjoittaneet monet tämän teoksen julkaisseen Kosmoksen kirjailijat. Kokonainen armeija autofiktion ja minäesseistiikan kirjoittajia on väkertänyt opuksia viime vuosina muillekin kustantamoille. Monista näistä teoksista puuttuu jotain, joka kantaa kirjakevään tai -syksyn ylitse: kuvaus sisäisestä elämästä, joka ulottuu ajankohtaisilmiöihin reagoimista pidemmälle.

Mutta! Kuluttajat etsivät lukukokemuksista läheisiä samastumisen kohteita enemmän kuin haluavat myöntää (kliseeksi nousseen ”uusien maailmojen avautumisen” sijasta), joten tällaisia teoksia tehdään niin kauan kun niitä ostetaan. Trendi tuskin hiipuu hetkeen. Niin kauan kuin nuoria ja itsestään kiinnostuneita koulutettuja kaupunkilaisia on olemassa, myös tällaisen kirjallisuuden lukijoita löytyy. Ja koska tämä ryhmä tulee olemaan mahdollisesti viimeinen, joka luopuu lukemisesta kokonaan, kannattaa kirjoja tehdä.

Laveasti tähän sakkiin laskettavia teoksia vaivaa usein hataruus. Kirjoittajat voivat olla taitavia mutta inspiraatiot ohuita. Kirjat jäävät jumiin näennäisen nokkelaan muotoonsa (kuten useampi Johannes Ekholmin romaani), ovat lähes mitättömiä (Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat) tai näivettyvät sisäpiirin vitsiä muistuttaviksi kuvauksiksi kuplasta (Pontus Purokurun Römaani).

Onneksi voidaan todeta, että Iida Sofia Hirvosen esikoisteos Radalla (Kosmos, 2022) nousee muita kaltaisiaan reilusti pidemmäksi – ei vain pään vaan koko vartalon mitalla. Radalla toimii myös sellaiselle, joka ei jaa kirjoittajan kokemusmaailmaa; se selittää, tulee lähelle, tuntuu jossain. Genrehybridinä se on onnistunut ja sisältää muutamissa kohdissa kiinnostavinta hetkeen lukemaani suomalaista proosaa.

Kriitikon viralta odotetaan näennäistä etäisyyttä, vaikka pohjimmiltaan kyse on usein siitä, kuinka läheisenä, jopa intiiminä, kriitikko tuntee kirjailijan äänen, ja osaako hän erottaa lähestyttävyyden kirjallisesta laadusta vai ei. Tämän kritiikin kirjoittaja tunnistaa Radalla-teoksen puhujaäänestä paikoin ajatuksia, joita on itsekin pohtinut. Se olkoon varoitus lukijalle, joka luulee saavansa jotain ”objektiivista”.

* *

Mistä teos siis kertoo? Se on sadepäivänä ystävän lattialta ja meemin mieleen tuovasta toteamuksesta (”Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti.”) alkava ja ajan ulottuvuuksien pohdintaan päättyvä kuvaus. Alussa puhutaan salamoinnista ja ”minusta”, lopussa ollaan muututtu ukkosenjohdattimeksi, puhutaan ”sinusta”.

Kertoja haravoi ympäriltään todistusaineistoa, joka ei jäsenny kirkkaasti. Hän on ”radalla”: vaeltaa kirjan sivuilla bileistä toiseen, on eräänlaisella elämän juoksuradalla ja samalla erilaisia ilmiöitä tarkastellessaan niiden ympäri pyörivällä kiertoradalla. Ja tarkasteltavaa riittää. Teos etenee fragmentaarisena kokonaisuutena, jonka voi lukea yhtenä kappaleiksi räjäytettynä esseenä tai romaanina tai ”juttujen” kokoelmana, pienien asiaproosaluonnosten sarjana, joita erottavat toisistaan koruttoman tyhjät rivit. Lopulta fragmentit alkavat viitata toisiinsa, luoda kokonaisuutta.

”Ei vain ole kyse siitä, että ajan rakenne muuttuu, myös etäisyydet muuttuvat. Kaikki ystäväni ovat jossain kaukana särisevinä hologrammeina. Emme jaksa kurkottaa toisiamme kohti, vaikka keinoja on tuhansia tai ehkä juuri siksi. Kaikki pelkäävät toisiaan tai sen ajattelemista, miltä he toisten silmissä itse vaikuttavat, ja he odottavat, että toisten katse on useimmiten tuomitseva.”

Etäisyyksiä, ulottuvuuksia, pituuksia ja aikaa – läpi kirjan toistuvaa kvanttifysiikkaa, joka toimii symbolisena merkkinä, kerronnan sitovana välineenä. Muita toistuvia teemoja ovat muun muassa ihmissuhteiden monimutkaisuus ja huumeet. Ajoittain teksti palaa lapsuuteen, josta nostetaan esiin epämääräisiä harhaluuloja, toiveita ja pelkoja kontrastina nykyhetken harhaluuloille, toiveille ja peloille. Kerronta liikkuu miellejohteesta toiseen, 2020-luvun mielenmaisemassa, joka on ”boring 20’s”: ”Kyberpunk-todellisuus” on kai jo täällä, mutta se koostuu isoista pikaruokatuotemerkeistä, juhlien jälkeisestä siivosta, masennuslääkkeistä, median läpitunkevuudesta, sanahelinästä ja muistoista siitä, mitä oli joskus 10 tai 20 vuotta sitten. Miksi? Yhtä vastausta ei ole. Taustalla väijyy Iso K, kapitalismi. Siitä ei puhuta paljoa suoraan. Se olisi sekä mautonta että liian helppoa, aivan niin kuin minähenkilö ei usko rakenteiden tiedostamisen voivan selittää tyhjentävästi ihmisten yksilöllistä suhtautumista toisiin ihmisiin.

* *

Päihdyttävien aineiden käyttöä normalisoidaan tavalla, jota on suomalaisessa proosassa ja ylipäänsä yhteiskuntakuvauksissa kaivattu. Radalla ei ole, nimestään huolimatta, mikään ”päihderomaani”, vaikka se kuvaa huumausaineiden vaikutusta osana sekamelskaa ja niiden asemaa helsinkiläisen luovan luokan vapaa-ajassa. Huumeet ovat mukana, koska taulu ei olisi valmis ilman niitä, ei jonkin statementin vuoksi.

Samassa pesukoneessa pyörivät ystävät ja kaverit ja ihastukset, joista osa kommentoi minähenkilön pyrkimyksiä luoda käsillä oleva teos. Satunnaisesti esiin nousevat dialoginpätkät ovat sellaisia kuin kirjaimin ylös merkityt keskustelut elävästä elämästä ovat eli omasta varmuudestaan huppeluksissa olevaa jorinaa, joka toimii kontrastina korostetun kirjalliselle ja tarpeen vaatiessa moodia vaihtavalle monologiäänelle.

Olen huomaavinani tuoreissa, urbaaneissa autofiktioissa taustalla vääjäämättä omaa työtään tekevän elementin: ajan. On ikään kuin puhujat olisivat jatkuvasti tietoisia ajastaan, sen valumisesta tiimalasissa ja siitä, että on saatava aikaan ennen kuin Ääneen Lausumaton tapahtuu. Samalla kaikki on pysähtynyttä, mikään ei oikeastaan muutu, kukaan ei kasva ”aikuiseksi”.

Aika on konseptina mukana myös Radalla-teoksessa, tosin kvanttifysiikkaan viittaavana ”kaikki tuntuu tapahtuvan yhtä aikaa” -versiona. Toinen ero verrokkeihin on se, että Hirvosen kirjan näkökulma ajan vaikutuksesta sitä kokevaan ihmismieleen tulee lähelle tyhmentämättä lukijaansa, uskomatta liiaksi omien havaintojensa verrattomuuteen.

Hänen minäpuhujansa ei asetu ironisesti vaan ennemmin väsyneesti ja ihmetellen ulkopuolelle, ei vello täysin itsessään ja katselee maailman ilmiöitä ja reaktioitaan tarpeelliselta muttei ihmisyytensä kiistävältä etäisyydeltä. Toisen ihmisen avointa itkunpuuskaa puhuja tarkastelee hämillään, jääden kokemaan vierautta, toisaalta minähenkilö ei epäröi myöntää olevansa tunteellinen, olemassa oleva yksilö. Hän puhuu itsestään avoimesti olematta rasittavan tunnustuksellinen, mikä on retorisesti taitavaa.

”Kokemukseni elämästä muistuttaa ylipäätään sitä, että laitan liian ison repun selkään ja sitten menen paikkoihin, enkä löydä sieltä repusta ikinä sitä, mitä etsin. Siellä on lappuja, joihin olen raapustanut numeroita ja sanoja, niin kuin ’14 muista’, ja kun löydän ne, en muista enää yhtään, mihin ne liittyvät.”

Tekstin merkittävin vahvuus on sen kaunis kieli, joka vaihtelee jutustelevasti selittävän ja tietoisen ylenpalttisesti pursuilevan välillä. Tuntuu, että kirjailija on ajatellut virkkeitä luettavuuden eikä yksin suuren johtoajatuksen näkökulmasta. Tunnetuille kaupunkilaismedioille kirjoitellut ja usein kaikenlaisilla ”sukupolvensa ääni” -sanapareilla valitettavasti lyöty Hirvonen ylittää sujuvasti erilaisia ilmaisun rajoja esseistiikasta fiktiiviseen proosaan.

Heikkouksiakin on. Proosa ei ole joka kohdassa jäntevää vaan lipsahtaa banaaliin soperteluun, jonka merkityksen kokonaisuuden kannalta voi myös kyseenalaistaa. Tätä ei kuitenkaan pidä sekoittaa satunnaisesti esiin nousevaan, tietoisen puhekieliseen suoruuteen ja jäykkyyteen (”…en muista enää yhtään…”). Tällöin kertoja vain puhuttelee lukijaansa itsestään tietoisena.

* *

Paikoin Hirvosen teksti kuvaa omaa elämäänsä kuin sivusta seuraavien puolipäivänarsistien maailmaa. Siten on sopivaa, että se uskaltaa väläytellä uutta historian loppua. Siltähän oman henkilökohtaisen irrallisuuden aikakausi tuntuu. Ennustaminen on houkuttelevaa, jos käsitys yhteiskunnan suunnasta on edellä mainittuun tapaan kaiken lipsumista käsistä. Siltä kai jokaisesta urbaanista sukupolvesta on tuntunut viimeisen puolen vuosisadan mittaan.

Yhteismitattoman länsikeskeisenä ennuste ei pidä paikkaansa, ja kirjan ilmestyttyä tähän maailmanaikaan se on jo vanhentunut. Se mitä eurooppalaisessa tajunnassa on tapahtunut viimeisien kuukausien aikana (ja että eurooppalaisuuden ideasta ovat alkaneet puhua muutkin kuin teoreetikot) on osoittanut, että historian loppumiseen uskomisen vaatima huolettomuus alkaa olla peruuttamattomasti säröillä. Paluu tavallisempiin eksistenssikysymyksiin, elämään ja kuolemaan, huoleen huomisesta, on käynnistynyt. Seuraavat nälkäpakolaisuuden, uusien konfliktien ja ilmastonmuutoksen vuosikymmenet eivät tule tekemään oloamme lainkaan helpommaksi. Historian loppu kuulostaa eskapistiselta haaveelta.

Voisi siis sanoa, että kirja on ilmestynyt kreivin aikaan. Se elää edelleen pysähtyneessä koronatodellisuudessa, joka on nyt jäänyt yhtenä ”ajanjaksona” taakse mutta juuttuu nakuttamaan seurannaisvaikutuksineen yhteiskunnan ja yksilöiden mieliin vielä vuosiksi eteenpäin. Vaikka tekstiä onkin mahdollisesti viimeistelty Venäjän hyökkäyksen aikana, sen alati kauemmas jäävään menneisyyteen sijoittuvaa kertojaa käy melkein sääliksi: tietäisitpä vain, mitä on tulossa… Siten se jää muistiinmerkinnäksi erään tietynlaisessa kulttuurissa kasvaneen henkilön mielenmaisemasta, ”ajankuvaksi”, jos näin halpahintaista sanaa voi käyttää. Tämä ei ole moite teokselle, vaan kehotus lukea se eräänlaisena selityksenä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua