Kuvat: Atena / Gaudeamus / Docendo

1

On hämmentävää, että eletään vuoteen 2022 ennen kuin joku kirjoittaa kattavan kirjan talvi- ja jatkosodan lääkintähuollosta. Teema on minkä tahansa maan sotahistoriassa kiusallinen, sillä harvoinhan meitä kiinnostavat menetykset. Mieluummin nähdään voittajia, yhä uudestaan ja uudestaan.

Sankareita siellä joukkosidontapaikoilla, kenttäsairaaloissa ja lääkintävarikoilla kuitenkin oltiin. Samoin sitä oltiin haavoittuneiden kuljetuksessa.

Onneksi siis tuottelias sotahistoriaa käsittelevien kirjojen kirjoittaja, porvoolainen Atso Haapanen on tarttunut aiheeseen. Hän on tarkka ja innostunut lukujen kanssa, eikä siinä ole mitään pahaa. Luvutkin kertovat maallikolle jo paljon – niin kuin vaikka se, että sotaan lähdettäessä paareja ja suojapeittoja oli vain surkeat 15–20 prosenttia määrävahvuuksista.

Läpiammutut-kirjassa (Docendo, 2022) pervitiinikin saa osansa. Saksassa pervitiiniä käytettiin 1930-luvulla yleisesti. Sitä oli jopa suklaassa, koska myös naisten piti suoriutua kotirintaman töistä tehokkaammin. Saksasta se kulkeutui myös Suomeen. Suomi oli kehnosti varustautunut ottamaan vastaan sodasta palaavat miehet, jotka olivat käytännön pakosta tottuneet metamfetamiinia sisältävään pervitiiniin ja muihin huumaaviin aineisiin.

Sodassa haavoittuneet ja heitä hoitaneet lääkärit ja hoitajat ansaitsisivat vaikka kuinka monta kirjaa, näytelmää ja elokuvaa. Haapasen kirja on aloitus.

Atso Haapanen: Läpiammutut – Haavoittuneiden hoito talvi- ja jatkosodassa. 240 sivua. Docendo Oy, 2022.

2

Tänäkin keväänä on julkaistu useita Suomen sotahistoriaa käsitteleviä kirjoja, joista itselleni kiinnostavin ja näkökulmaltaan yllättävin on Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija (Atena, 2022). Kirja kertoo, kuinka Kotilieden päätoimittaja Alli Wiherheimo valjasti aivan oma-aloitteisesti lehtensä osaksi sotapropagandaa.

Wiherheimoa voi pitää informaatiovaikuttamisen esiäitinä. Hän värväsi mukaansa kirjailija Tyyni Tuulion, pienviljelijänemäntä Impi Aronahon, Sotilaskotiliiton perustaja Katri Bergholmin ja Väestöliiton varapuheenjohtaja Elsa Enäjärvi-Haavion.

Kotilieden hengessä suomalaisnaisen tehtävä sota-aikana oli synnyttää lapsia, luopua omista uratavoitteista ja antaa poikansa tai miehensä uhriksi isänmaalle. Lehdessä ei missään nimessä saanut kirjoittaa epätoivosta.

Erikoista kuviossa oli, että lehden kustantaja ei halunnut tällaista, vaan kaavaili kevyempää tyyliä. Päätoimittaja piti päänsä.

Hyvin kirjoitettu ja kiinnostavasti koottu kirja on täynnä selkäpiitä karmivia esimerkkejä sotapropagandasta. Tällainen oli lehdessä julkaistu ”isoäidin vinkki rohkeuden kasvattamiseen”:

”Älä pelkää. Monia naislukijoita saattaa pelottaa pojan tai miehen kuolema rintamalla. Pelon yli pääsee ymmärtämällä, että pyhässä sodassa kuollessaan mies hedelmöittää maan niin, että siitä kasvaa uusia sankareita.”

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. 334 sivua. Atena, 2022.

3

Vaikea vertailla muiden lapsuutta omaansa, mutta oma lapsuus 1970-luvulla tuntui superpoliittiselta. Lapsen näkökulmasta politiikka tunki sisään ovista ja ikkunoista. Sukulaisvierailut maalle olivat sitä, että ensiksi kerrottiin Avusta ja Seurasta luetut vitsit. Sen jälkeen alettiin riidellä siitä, kumpi tekee oikeampaa politiikkaa, keskusta vai demarit.

Poliittisen historian tutkija VTT Risto Hauvosen tuore kirja Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen – 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin (Lector, 2022) onkin omalle sukupolvelleni kiinnostava kirja. Me tuon ajan lapsethan pystyimme pelkästään telkkariuutisissa nähtyä elekieltä analysoimalla tekemään alitajuntaisen analyysin: Urho Kekkonen on Batman, mutta Kalevi Sorsasta ei ole Robiniksi.

Kirja on perusteellinen kertaus politiikasta 1970-luvun Suomessa. Se kertoo, kuinka kaksikko Kekkonen-Sorsa pikku hiljaa hävisi Mauno Koivistolle ja minkälaista näytelmää kylmän sodan pikkulavalla näyteltiin. Suomessa oli 1970-luvulla peräti 11 hallitusta, kun presidentin piti hyväksyttää Moskovassa joka ikinen hallitus.

Hyvän tietokirjan tavoin Hauvosen teoksella tuntuu olevan sanottavaa juuri nytkin.

Risto Hauvonen: Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen – 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. 500 sivua. Lector, 2022.

4

Työttömyys ja yksinäisyys ovat sanoja, joita ei voi kirjoittaa näkyville somessa. Ne ovat niitä pelottavia asioita, joita emme missään nimessä toivo itsellemme emmekä halua niistä tartuntaa.

Siksi ei olekaan ihme, että sosiologian dosentti Sari Näreen ja sosiologian apulaisprofessori Lena Näreen tämänkeväinen kirja Työttömyys sattuu (Gaudeamus, 2022) ei kuulu Mitä Suomi lukee – listalle.

Kirja koostuu työttömiltä kerätyistä kertomuksista. Aineisto käsittää 205 työttömän tarinan. Järkyttävää on lukea esimerkiksi teatteri-ilmaisun ohjaajan kertomus siitä, kuinka työvoimaviranomainen tarjoaa hänelle 4H-kerhon koiranhoitajan paikkaa sillä ajatuksella, että ”ohjaaja kuin ohjaaja”.

Kirjan voi tiivistää kahteen sanaan ja se on työttömän nöyryyttäminen.

Sari Näre & Lena Näre: Työttömyys sattuu – Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa. 360 sivua. Gaudeamus, 2022.

5

Kaiken tämän jälkeen oli tarpeen lukea jotakin positiivista. Kyberturvallisuuden työelämäprofessori Jarno Limnéll, futuristi Elina Hiltunen ja Sitran tulevaisuusasiantuntija Mikko Dufva ovat julkaisseet yhteisen teoksen nimeltä Suomen tulevaisuudet – suuret kysymykset ja vastaukset (WSOY, 2022).

Kirjassa vakuutetaan, että me keski-ikäiset emme ole onneksi onnistuneet tuhoamaan nuorten tulevaisuudenuskoa vieläkään. Nyt pitäisi toimia niin, että tuo usko säilyy.

Tutkimuksen mukaan nuoret pelkäävät eniten ilmastokriisiä. Lisäksi pelkolistalla ovat pandemiat, varallisuuserot, syrjäytyminen ja turvallisuus. Kirjaan on haastateltu koko joukko asiantuntijoita ja uhkiin esitetään aivan konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja. Asiantuntijoiden mukaan yksi kaikenkattava ratkaisu on koulutus ja sivistys.

Tässä kohtaa on keljua himmentää positiivista tunnelmaa muistuttamalla, että merkittävä osa suomalaisista yläkoululaisista kahlaa läpi koneiston oppimatta kunnolla lukemaan. Tähän päälle kun lisää vielä sen, että pitäisi osata erottaa feikkiuutiset todellisista, niin kestää kyllä hetken ennen kuin pystyy luottamaan, että tulevaisuus näyttää hyvältä. Jatkan toivomista ja asian pureskelua.

Jarno Limnéll, Elina Hiltunen & Mikko Dufva: Suomen tulevaisuudet – Suuret kysymykset ja vastaukset. 334 sivua. WSOY, 2022.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua