Kohtaamisen paikkoja, joista mukaan lähtee vain ohuita muistumia – ARS 22 Kiasmassa

Donna Huanca: Aqua Sabia performance, 2021. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

ARS 22 – Eläviä kohtaamisia Helsingin Kiasmassa 16.10.2022 saakka.

Wolfgang Laibin työskentely ensimmäisessä näkemässäni ARSissa vuonna 1983 teki lähtemättömän vaikutuksen. Hyvin kärsivällisesti hän muotoili Ateneumin lattialle neliötä männyn siitepölystä, jonka kerääminen oli kestänyt pienen ikuisuuden. Samaa herkkyyttä on Kiasman 5. kerroksessa Sheela Gowdanin ARS 22:een kuuluvissa teoksissa.

Sheela Gowdanin teokset näyttävät korumaisilta fragmenteilta, mutta ovat itse asiassa suitsukkeen tuhkaa, joka hajoaisi kosketuksesta. Teosten monimutkainen ja kärsivällisyyttä vaatinut tekoprosessi toteutettiin osin etäyhteyksin. Materiaali viittaa naisiin, jotka valmistavat Intiassa suitsukkeita hyvin pientä korvausta vastaan.

Herkkä teos käy dialogia Vojtech Kovarikin jykevien maalausten kanssa. Niissä sukupuolettomat kohtalottaret murtavat mytologian hahmojen esittämisen kaanonia. Suuren salin kolmas, Donna Huancan kehollisuutta korostava maalaus- ja ääni-installaatio houkuttaa sisäänsä kuuntelemaan särkymisen ja tuulen ääntä. Katsoja muuttuu osaksi teosta, avajaisviikolla teoksessa meditatiivisesti liikkuneiden tanssijoiden tavoin. Heistä muistumana on seinään hiertyneitä maaliläikkiä.

Sheela Gowda: Collateral, 2007. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kolme edellä mainittua teoskokonaisuutta kertovat tarinaa kolmesta erilaisesta kulttuurista, ja niistä muodostuu ehyt jännitteinen kokonaisuus. Siitä eteenpäin näyttelyssä talon alempiin kerroksiin kuljettaessa vastaan tulee yksittäisiä teoksia ja teosryhmiä. Se on tietenkin luonteva tapa täyttää Kiasman kapeat peräkkäiset näyttelysalit. Useampi taiteilija on luonut kohtaamisen paikkoja. Näyttelyn teeman muistaen voi kuvitella, että ne pyrkivät osaltaan vastustamaan yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumista.

ARS 83 järjestettiin Ateneumissa. Minimalismi ja käsitetaide olivat in ja mukana oli monia nyt jo ikonisia taiteilijoita , kuten George Baselitz, Joseph Beuys, Daniel Buren, Anselm Kiefer, Yves Klein, Francis Bacon sekä Marina Abramović / Ulay.

Kaksi viimeksi mainittua ovat mukana myös nyt. Taltiointi Abramovićin monen tunnin performanssista, liikkumatta istumisesta (Yli yön meren, 1983), haastaa nykykatsojan, jonka keskittymiskyky saattaa olla hivenen hukassa. Abramović kiinnittää huomiota länsimaisen tehoyhteiskunnan vierastamaan joutilaisuuteen ja tapahtumattomuuteen, joissa kuitenkin on luovuuden ydin.

Marina Abramović / Ulay: Nightsea Crossing, Yli yön meren, dokumenttivalokuva performanssista, ARS83, Ateneum, 1983. Kuva: Ilkka Leino

Esitteen mukaan ARS 22 tarkastelee aikamme suuria kysymyksiä ja tarinoita, sekä antaa tilan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle. Tuollainen teemoittelu on melkoisen lavea ja siihen voi upottaa lähes mitä vaan.

Maailmantilanne on muuttunut rajusti niistä päivistä, kun tätä ARSia alettiin ideoida. Se ei näköjään suunnitteluun ole vaikuttanut muuten kuin että venäläinen taiteilija jättäytyi pois. Mukana on 55 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää 26 maasta. Näyttelyn kuratoivat museonjohtaja Leevi Haapala ja näyttelyintendentti João Laia yhdessä talon kuraattoritiimin kanssa.

Nähdyn perusteella ARS 22 kurkottaa kaikille mantereille ja tuo näkyville sosiaalisia suhteita ja myös ihonväriin ja muihin synnynnäisiin asioihin liittyviä sortomekanismeja. Teoksista rakentuu kertomuksia. Yli muiden nousee taidekentässä jo vuosia vahvistunut megatrendi antaa ääni myös muunlajisille.

Empatiaa muunlajisia kohtaan voi kokea istahtamalla Eva Kofátkován luokkahuoneeseen, jossa seurana istuu rapuja ja muita ulkonäkönsä vuoksi inhottuja olentoja. Siellä oli suorastaan riipaisevaa kuulla vaikkapa elävänä keitetyn katkaravun monologia. Jos laki sanoo, että jollain eliölajilla ei ole tunteita, pitäisikö meidän uskoa?

Anni Puolakka: Oestrus, 2020–2022, Sydämestä, 2021–2022. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Anni Puolakka etsii ja löytää Oestrus-installoinnissaan uudenlaisen suhteen ihmisen ja eläimen, tässä tapauksessa hevosen välille. Annika Erikssonin videot sukeltavat häkellyttävästi Istanbulin kissojen ja koirien yhteisöllisyyteen ja sen normeihin. Paikallisessa puistossa kymmenet kissat kokoontuvat yöksi puistoon levitetylle huovalle.

Eikä sivuuteta ilmastokriisiäkään, johon Kiasma jo pari vuotta sitten pureutui esittelemällä Venetsian biennaalin 2019 Pohjoismaisessa paviljongissa nähdyn Sääennuste tulevaisuudelle -kokonaisuuden.

ARS 22 ei keskity vain uusimpaan taiteeseen. Täytteeksi on otettu yksittäisiä teoksia aiemmista ARS-näyttelyistä ja myös muualta vuosikymmenten varrelta. Aika yllättävä lisä ja edelleen erittäin ajankohtainen muistutus ilmastonmuutoksesta on Kimmo Kaivannon lummemaalaus Kun meri kuolee II vuodelta 1978.

Tuấn Andrew Nguyễn: My Ailing Beliefs Can Cure Your Wretched Desires, Hauraat uskomukseni voivat parantaa sinut viheliäisistä haluistasi, 2017. Kuva: Image courtesy the artist and James Cohan

Muiden lajien alisteisia suhteita käsittelee Tuấn Andrew Nguyễn, joka elokuvassaan antaa äänen myös jo kadonneille elämille. Nguyễn yhdistelee vietnamilaisia myyttejä maan eläinlajien monimuotoisuuteen. Teos on myös esimerkki huikeasta muutoksesta ARS 83:sta ARS 22:een: särisevät videot pienillä monitoreilla hämmensivät ja oli vaikea nähdä, että ne olisivat kokonaan uudenlaisen ilmaisutavan alkuvärähtelyä. Kuin kaikuina noilta videoperformanssien varhaisilta ajoilta mukana on pienillä vanhoilla monitoreilla pyörivät Mervi Kytösalmi-Buhlin kehollisia ilmiöitä mittaavat videoteokset 1970-luvun lopulta.

Anna Estarriola on ennenkin vienyt kokijan outouden äärelle. Nyt hän menee enteellisesti muunlajisten tutkimisessa entistä pidemmälle installaatiossaan, jossa esineet haastattelevat ihmistä videoyhteyden välityksellä (Haastattelu – Koe-esiintyminen iäisyyttä varten).

Anna Estarriola: Interview – Auditioning for Eternity / Haastattelu – Koe-esiintyminen iäisyyttä varten, 2022. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Varsinainen runsaudensarvi kattauksessa on Joar Nangon installoima Saamelainen arkkitehtuurikirjasto Girjegumpi. Se on pystytetty 3. kerrokseen ja parvekkeelle ja myötäilee liikkuvaa saamelaista elämäntapaa. Se kertoo myös tarinaa syrjityn vähemmistön identiteetin etsinnästä.

David Wojnarowiczin valokuvakokonaisuus Nimetön (Eräänä päivänä tämä poika – Porfolio) dokumentoi taiteilijan omia kokemuksia syrjinnästä. Kymmenessä teoksessa on keskellä sama lapsuuskuva ja jokaisessa erikielinen teksti. Se kertoo, miten kuvan pikkupoika saa kokea kovia vain siksi, että sattui syntymään homoksi.

David Wojnarowicz: Untitled (One Day This Kid – Portfolio) / Nimetön (Eräänä päivänä tämä poika – Portfolio), 1990–1991 / 2018. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kun on kierrellyt näyttelyä kaikissa neljässä kerroksessa, istunut sopukoissa ja videoiden ääressä, tulee tunne, että runsaudestaan huolimatta ARS 22 asettuu näyttelyksi muiden isojen näyttelyjen joukkoon. Osasyynä latteuteen on, että netti on vaimentanut museonäyttelyiden autenttisuuden imun jo aikapäiviä sitten.

Eikä ARSista poistu yhtä vaikuttuneena kuin vaikkapa Venetsian biennaalista tai Palermon Manifestasta. Myönnän, että vertailu on epäreilu jo resurssit huomioon ottaen. Sitä paitsi Venetsiasta saadaan kaikuja elokuussa Helsingin Juhlaviikoilla, kun Kaapelitehtaalle tuodaan Venetsian biennaalin 2019 palkittu vetonaula, liettualaisten taiteilijoiden keinotekoiselle uimarannalle sijoittuva osallistava oopperaperformanssi Sun & Sea. Se on yksi monista ARS 22:een liittyvistä oheistapahtumista.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua