Red Hot Chili Peppers palaa ydinkokoonpanoonsa, muttei tavoita tähtiä – arviossa Unlimited Love

Kuvat: Warner Music

Edellisillä levyillä soittanut Josh Klinghoffer ei ollut huono kitaristi Red Hot Chili Peppersille, mutta Frusciante on monta kokoonpanoa läpikäyneen yhtyeen ydinpalikoita.

Unlimited Love (Warner, 2022) on seitsemäntoista kappaleen pituudellaan melko massiivinen möhkäle, mutta jäykkä se ei onneksi ole. Los Angelesin nelikko soi kypsästi, mutta mukavan innokkaasti ja paikoin jopa ärhäkästi. Hilpeästi pomputtelevaa Peppers-funkia löytyy läpsyttelyynkin asti, mutta myös kauniita melodiakoukkuja, tarpeellista energiaa sekä vaihtelevuutta. Mutta onnistuuko vanha kunnon avainjengi luomaan uuden Peppers-klassikkolevyn? Ei aivan.

Ensimmäisenä singlenä helmikuussa julkaistu avausraita Black Summer yhdistelee tutusti viriiliä sykettä isoihin maalauksiin, uneliaasti pohdiskeleviin säkeisiin ja niistä energisesti kohoaviin kertosäekasvatuksiin. Ilmava avaruus yhdistettynä rytmipohjan kulmikkaaseen poukkoilevuuteen on nykyään sitä tyypillisintä RHCP-soundia.

Here Ever After on mukavasti murisevampi, ilman puskemista. Kiedisin räpäyttävän sanatiputtelun ja melodisemman maalailun luonteva vaihtelu ei ole menettänyt vuosikymmenien saatossa kiehtovuuttaan, ja Flean basso nousee eturiviin. Avaraa melankoliaa piisaa, mutta sitä pohjustetaan menevällä sykkeellä.

Basson tahtiin käynnistyy myös maukkaasti funk-töksäyttelevä Aquatic Mouth Dance, jonka kepeää, jykevästi nytkivää laukkaa kuorrutetaan hienosti puhaltimilla. Ihan yhtä päällekäyviä ei olla kuin teinivuosina, mutta kyllä Peppers munakkuuden osaa edelleen tarvittaessa esille kaivaa.

Not The Onen kaltaiset pelkistetyt haikeilut kaipaisivat täysosumamelodiakoukkuja noustakseen massasta. Toisena sinkkuna julkaistu Poster Child onnistuu nousemaan esiin levyn kiehtovimpana tasavauhtia tiputtelevana juoksutuksena tarttuvine kertosäkeineen.

Hissukseen käynnistelevä The Great Apes nousee komeasti jykevämpiin kaariin, mutta palaa pohjahiippailuun. Kitaratilutteluissa alkaa olla melkoisesti haaraa ja irvistystä. It’s Only Natural löytää toimivan Peppers-kertsin bassojumputtelun ja haikeasti maalailevan pohjan päälle. She’s a Lover funkkaa samoin vähintään kelvosti, mutta uusia suuria Peppers-vakioita levyltä ei tahdo nousta. Jääkö Poster Child tarttuvimmaksi?

Selkeästi suoraviivaisemmin rokkaava These Are the Ways on tervetullutta vaihtelua, vaikka senkin ärhäkkyyden vastapainona on samaa tuttua leijailua. Whatchu Thinkin’ on samaan tapaan rock, vaikkakin selkeästi vähemmiltä osiltaan. Säkeiden haikea, pelkistetty poukkoilu on Peppersin luuytimestä luontevasti soljuvaa ja sellaisena nautinnollista.

Bastards of Lightin akustinen kitarahelinä tai White Braids & Pillow Chairin haikea ilmavuus vinoine kantrilaukkoineen eivät nosta kappaleita perushyvän aikuis-Peppers-tason yläpuolelle, mutta energisen funkilla One Way Trafficillä on yhteisjollotuksineen potentiaalia nousta levyn avainraitojen joukkoon.

Veronican hieno huojuva säe katkaistaan oudon kulmikkaalla nostolla. Let ’Em Cry pomputtelee raukeasti, onnistuen rentoudellaan ja räpäyttelyllään nousemaan esille. Kaikuisa Heavy Wing tarjoilee levyn jykevimpiin nousevan kertosäkeen, jossa on imua. Viiden ja puolen minuutin matkalla leijaillaan silti turhankin paljon. Päätösannoksena soiva Tangelo hippeilee pelkistetysti illan viimeisenä hitaana, perusnättinä haikeana näppäilynä.

Unlimited Love ei ole uusi Red Hot Chili Peppers -klassikko. Yhtyeen tavaramerkkisoundin elementit ovat käytössä sekä funkin että haikeiden slovareiden osalta, ja rock-elementitkin toimivat. Tarvittaisiin silti vieläkin koskettavampia tai mukaansatempaavampia sävellyksiä nostamaan albumi uudeksi Californicationiksi. Nyt tarjolla on toimiva ja monipuolinen levytys oman soundinsa suvereenisti hallitsevalta yhtyeeltä, muttei hirveästi mitään uutta auringon alla. Terävin kärki puuttuu.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua