Sanavalinnat tekevät tappajan kenestä tahansa – dystopiaksi mainittu Rotukarja kertoo meistä jo nyt

On takaperoista, että kirjoitan kirja-arviota, kun itse pyrin välttämään niiden lukemista. Tavallisesti luen lehtien ja kirjablogien kirja-arviot vasta, kun olen itse lukenut kirjan. Jutut argentiinalaiskirjailija Agustina Bazterrican Rotukarjasta ehtivät kuitenkin hyppiä silmilleni niin monella foorumilla, etten päässyt kirjan kimppuun puhtain sydämin ja vailla ennakko-odotuksia.

Kirja on kuvaus tulevaisuudesta, jossa eläinten lihaa ei voi mystisen viruksen vuoksi enää syödä. Ihmiset alkavat syödä toisiaan. Tai eivät varsinaisesti toisiaan. Jengi jaetaan kahteen joukkoon: ihmisiin ja päihin. Ihmisiä (päitä) aletaan kasvattaa lihaksi, kuten karjaa nyt. Hänestä tulee se.

En voinut lukea kirjaa muuna kuin eläinoikeusteemaisena. Toki oli vavahduttavaa lukea kannibalismista ja ihmisiin kohdistuvista julmuuksista, mutta kaiken inhottavan kuvailun keskellä näin ihmisen sijaan eläimen. Suuri osa kirjassa kerrotuista asioista tapahtuu jo nyt, eläimille. Myös ne syntyvät laitokseen ja ne keinosiemennetään ja niiden jälkeläiset riistetään niiltä. Myös niillä tehdään lääketieteellisiä kokeita ja myös niitä lasketaan vapauteen metsästysporukkaa varten. Myös niitä pakkosyötetään ja niille aiheutetaan anemia yksipuolisella ravinnolla, jotta saataisiin aivan tietynlainen lihaherkku.

Kirjassa on groteski kohtaus, jossa raskaana olevat naiset (naaraat) makaavat pöydillä raajat amputoituina. Kun heillä (niillä) oli vielä raajat, ne nuijivat vatsaansa tai juoksivat päin kaltereita saadakseen tapettua kohdussaan kasvavan sikiön ja säästääkseen sen elämältä. Tuotantoeläimet eivät taida toimia näin, joten ihmisten ajattelukykyä ei näköjään sittenkään onnistuta poistamaan, vaikka päihin piikitetään hormoneita ja niiltä leikataan äänijänteet. Kirjan ihmishahmot ovat kylmääviä tyyppejä, mutta pinnan alla kuplii. Kaikki ovat tietoisia siitä, että päät ovat ihmisiä ja että asiat ovat lievästikin sanottuna hullusti, mutta yhteinen sopimus sitoo. Me päätämme, että tämä on nyt uusi normaali.

Normalisoidakseen ihmissyöntiä päitä ei saa sanoa ihmisiksi, naisiksi, miehiksi tai vauvoiksi. Murhaaminen etäännytetään kaikin mahdollisin sanallisin tavoin. Näin toimii myös kotieläinteollisuus. Puhutaan onnellisista kanoista ja tuotetuista lihakiloista, ei sikojen tappamisesta, esimerkiksi.

Ihmettelen usein, kun ihmiset kertovat lempiruuakseen siivet (tai wingsit, kirjassa muuten syödään fresh fingereitä eli ihmissormia). Minulle siipien syöminen näyttäytyy vieraannuttavalta. Siivillä linnut lentävät, eivät ne ruokaa ole. Sama sanasto ei toimi kaikille samalla tavoin, vaikka kirjassa kollektiivisesta hulluudesta kerrotaankin. Vastavoimat on kuitenkin tukahdutettu. Eri mieltä ei voi olla.

Vegaaneille ja muille eläinoikeusihmisille eläinten syöminen on yhtä kauhistuttava asia kuin kirjan kannibalismi. Miltä heistä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa on lihan menekinedistämiskampanjoita ja Ruokatieto.fi-sivut, joilla kerrotaan lihan olevan paras raudanlähde, ja puolueita, jonka mielestä emakkojen on hyvä elää ja synnyttää häkissä? Maassa, jossa jokaista urheilutapahtumaa tai talkooiltaa ryydittää makkaranpaisto? Suomessa, jossa sanomalehden taloussivuilla iloitaan sianlihan Kiinan-viennin kasvusta?

Elämisen näin kontroversiaalisessa maailmassa täytyy olla piinallista, jos on eri mieltä kuin enemmistö.

Näen nykyisessä eläintuotantokeskustelussa paljon samaa kuin Rotukarjan tapahtumissa, jotka edelsivät kannibalismin normalisointia. Lihansyönnin kannattajat suhtautuvat avoimen vihamielisesti toisinajattelijoihin. Eläintuotannon legitimointi mediassa on jokapäiväistä. Miltä lehtijutut näyttäisivät, jos maatalousjournalismia tekisivät vegaanitoimittajat? Tai maatalousministerinä olisi karjankasvattajan sijaan kiihkeä eläinoikeusihminen? Sanottaisiinko juttuja silloin vääristeleviksi ja vaadittaisiin ministeriä viralta?

Kirja saa ajattelemaan, se on varmaa. Luultavasti minun ajatukseni ovat toisenlaisia kuin joidenkin muiden. Näin minä kirjan kuitenkin koin. Jälkimaku on jotain samankaltaista kuin luettuani Jonathan Safran Foen Eläinten syömisestä (Atena, 2012), joka toki on tietokirja. Paha, jännittynyt ja levoton.

Kirjan loppuratkaisun arvasin. En siksi, että olen niin kokenut lukija, vaan siksi, että luin jostain arviosta, että loppuratkaisu on ennalta-arvattava. Jos en olisi lukenut arvostelua, olisinko arvannut lopun? Nyt tiesin ja petyin vähän. Ei kannattaisi lukea kirja-arvioita etukäteen.

Kirsi Haapamatti