Irti ihmiskeskeisyydestä – Ars Fennican voittanut Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista kerrontaa

Taiteilija ja ohjaaja Eija-Liisa Ahtila vastaanotti Ars Fennica 2021 -palkinnon Hämeenlinnan taidemuseossa. Kuva: Petra Kotro

Katri Kovasiipi

Kolmekymmentä vuotta täyttänyt Ars Fennica -palkinto palasi kahdellakin tapaa juurilleen. Vuoden 2021 ehdokasnäyttely on järjestetty Hämeenlinnan taidemuseoon, jonne on sijoitettu myös palkinnon perustaneiden Henna ja Pertti Niemistön nykytaiteen kokoelma. Myös palkinnon voittaneelle Eija-Liisa Ahtilalle Hämeenlinna on lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunki.

Vuonna 1959 syntyneelle Ahtilalle on hänen tähän mennessä jo yli kolme vuosikymmentä kattavan uransa aikana myönnetty lukuisia, hyvin merkittäviä kotimaisia ja ulkomaisia taidepalkintoja ja tunnustuksia. Häntä on eri yhteyksissä tituleerattu myös kansainvälisesti tunnetuimmaksi ja menestyneimmäksi suomalaiseksi taiteilijaksi.

Eija-Liisa Ahtila on käynyt ensimmäisen kerran katsomassa kuvataidetta Hämeenlinnan taidemuseossa 50 vuotta sitten, 12-vuotiaana. Nyt hän vastaanotti samassa paikassa Ars Fennica -palkinnon. Kuva: Katri Kovasiipi

Miltä siis tuntuu kansainvälisten huomionosoitusten jälkeen ottaa vastaan Suomen suurin taidepalkinto vanhassa tutussa kaupungissa?

– Minun näkökulmastani tämä on ihan erilainen palkinto. Hämeenlinna on kotikaupunki ja syntymäkotikaupunki, ja olen aika monta teostanikin sijoittanut tänne. Vaikka en ole asunut täällä 30 vuoteen, minun luontoni on täällä. Se luonto on tehnyt minusta sen mikä olen – luonut luontosuhteeni ja sen, mitä luonto minulle merkitsee, Ahtila kuvailee.

– Tuo museo oli paikka, jossa ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana tulin katsomaan taidetta. Se on minulle erittäin merkittävä paikka. Ja totta kai nyt, kun 62-vuotiaana saan palkinnon täällä, se on minulle liikutusta herättävä kokemus.

Hämeenlinnasta on kotoisin myös nyt Hämeenlinnan taidemuseossa nähtävän Ahtilan teoksen, Vaakasuoran (2011), valtavankokoinen kuusi. Vaakasuoraan esitetty kookas puu tarvitsee kuusi rinnakkaista projisointia, kuudelle näytölle. Videoteokseen sopivan kokoisen puun löytäminen oli vaativa urakka.

Eija-Liisa Ahtilan kuusikanavainen videoprojisointi Vaakasuora (2011) on vanhan ja suuren kuusen muotokuva. Äänimaisema on merkittävä osa teosta. Kuva: Jussi Tiainen

– Sitä etsittiin aika aktiivisesti useita kuukausia Uudeltamaalta ja Hämeenlinnan ympäristöstä – kuusen piti olla tietyn korkuinen ja tietyn levyinen. Aluksi oli tarkoitus esittää se viidellä projisoinnilla. Sekä korkeudessa että leveydessä puun piti täyttää tietyt kuva-alat, ja myös taustan piti olla tietynlainen, jotta saimme tehtyä muotokuvan tietystä yksilöstä. Lopulta oli kaksi eri ehdokasta ja päädyttiin siihen, että tämä oli paras, mutta lopulta tämä ei mahtunutkaan viiteen kuvaan, vaan kuusi esitetään kuudella kuvalla. Kuusi on kuusi, Ahtila naurahtaa.

Kuusen juurella mittakaavan havainnollistajana nähdään Tuula Nikkola, joka on ollut apulaisohjaajana monissa Ahtilan tuotannoissa.

Kohti tasapainoisempaa kuvaa maailmasta

Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana videoinstallaatioihin tuotannossaan keskittyvä Ahtila on pyrkinyt teoksissaan eroon ihmiskeskeisyydestä. Ars Fennica 2021 -voittajan valinnut Lontoon Serpentines Gallerioiden taiteellinen johtaja Hans Ulrich Obrist kiittää palkintoperusteissaan Ahtilaa juuri siitä, miten hän on kyseenalaistanut liikkuvan kuvan ihmiskeskeisen luonteen ja luonut näin tasapainoisemman kuvan maapallon elämästä.

Obristiin on tehnyt vaikutuksen myös Ahtilan työskentelyn pitkäjänteisyys ja pitkäkestoisuus, johon kuuluu vuosikausia kestävä valmistelu ja perusteellinen taustatyö.

Ars Fennica 2021 -palkinnon voittajan valitsi Lontoon Serpentines Gallerioiden taiteellinen johtaja Hans Ulrich Obrist. 30-vuotiaan palkinnon juhlavuoden kunniaksi palkintosumma korotettiin 50 000 euroon. Kuva: Katri Kovasiipi

Ahtila pyrkii työskentelyssään ekologiseen kerrontaan.

– Se tarkoittaa lähtökohtaisesti, että [taiteilijana] kysyy, minkälaisen kuvan omasta todellisuudesta rakennamme ja mitä siihen todellisuudenkuvaan kuuluu. Kenen planeetta tämä on, millainen maailmamme on, ja miten muu elämä kuin ihmisen elämä mahtuu siihen kuvaan? Miten se kuva pitäisi tasapainottaa niin, että näkisimme ja pystyisimme antamaan merkitystä myös muulle elolliselle, Ahtila selvittää ja haastaa myös meidät kaikki:

– Miten pääsisimme tasapainoisempaan suhteeseen muun elollisen kanssa, ettei kaikki muu elollinen olisi meille vain resurssi.

Varhaisemmassa tuotannossaan Ahtila käsitteli identiteettiä, inhimillistä minuutta ja sen häilyntää. Tästä edustava ja koskettava esimerkki on 3-kanavainen videoinstallaatio Talo (2002), jonka käsikirjoitustyötä Ahtila taustoitti haastattelemalla psykoosin kokeneita naisia.

Siirtyminen erilajisten ehdoilla rakennettuun elokuvakerrontaan sai sysäyksensä todellisuuden ja ympäristön muutoksesta. Hyvin vaikuttava, interaktiivisia ulottuvuuksia tavoittava esimerkki tuosta muutoksesta on Ahtilan 3-osainen, interaktiivista kokemuksellisuutta tavoittava hybriditeos Mahdollinen rakkaus (2018), joka on koettu kolme vuotta sitten myös Mäntän Serlachius-museo Göstassa.

– Muutoksen toi ympäristön muutos, ilmaston lämpeneminen, lajikato. Kaikki se mitä oli tottunut pitämään hienona ja välttämättömänä ihmiselle, alkoi muuttua. Vaikka olen ollut aina luontoihminen, hätä ja ahdistus alkoivat vaikuttaa siihen, millaisen kuvan me ihmiset tästä ympäristöstä ja planeetasta luomme, kuinka ihmiskeskeinen se on. Ja miten se, joka ei ole [mukana] siinä meidän kuvassa, ei merkityksellisenä elementtinä ole olemassa.

Myös kerronnan rakenne kantaa merkityksiä

Erilajisten huomioon ottaminen on muuttanut kuvattujen kohteiden lisäksi Ahtilan elokuvakerronnan rakenteita, mutta hän muistuttaa myös, ettei edusta muut lajit huomioivaa taidetta suinkaan yksin.

– Tämä buumi tuli taiteeseen 2000-luvun alkupuolella. Etenkin Suomessa se on noussut esiin aiemmin kuin monessa muussa maassa, täällä on oltu etujoukoissa tässä sekä kuvataiteessa että teatterissa.

Ahtilan videoinstallaatioiden rakenteelle on keskeistä monikanavaisuus. Se ei ole sattumaa eikä pelkästään tekninen kikka, vaan teosten rakenne kantaa myös merkitystasoja.

– Vuonna 2010 tein Marian ilmestys -teoksen. Se on uudelleenrekonstruktio renessanssin ja sen jälkeisen ajan Marian ilmestys -maalauksista, jotka edustavat kristillistä ikonografiaa. Keskeistä sen ajan maalauksissa on, että lineaarinen perspektiivi tuli maalaustaiteeseen. Lyhyesti sanottuna perspektiivi asettaa asiat tietynlaiseen tärkeysjärjestykseen. Tärkeät asiat ovat edessä ja vähemmän tärkeät takana, jos ollenkaan. Tätä aloin pohtia.

– Monikuvainstallaatiot pyrkivät hajottamaan yhden perspektiivin viestin, sen yhden näkökulman. Minua todellakin kiehtoo se, miten toisella tavalla tarinoita voi kertoa, jos kuvia ja äänilähteitä on enemmän kuin yksi, Ahtila avaa monikanavaisen ilmaisunsa taustaa.

Eija-Liisa Ahtila paljastaa haastattelun lopuksi, että parhaillaan hän työstää mm. Vaakasuoran kanssa samaan jatkumoon liittyvää teosta, jonka työnimi on Reflection of a Forest, Heijastus metsästä. Tavoitteena on, että se valmistuu ensi joulukuuksi Marian Goodman -galleriaan New Yorkiin.

Vielä oli kysyttävä, kenen Ahtila olisi toivonut voittavan, jos ei itse olisi tullut valituksi.

– Nyt on vaikea kysymys. Ehkä hienointa oli silloin [lokakuussa Ars Fennica -näyttelyn avautuessa] ensimmäistä kertaa nähdä kaikki nämä taiteilijat pitkän korona-ajan jälkeen ja jutella heidän kanssaan. Oli hienoa nähdä erilaisia tekijöitä erilaisine näkökulmineen. Onneksi en ole mikään juryttäjä tai joudu päättämään tuollaisista asioista.

Kaikkien vuoden 2021 Ars Fennica -ehdokkaiden teokset ovat nähtävillä Hämeenlinnan taidemuseossa vielä 3.4.2022 saakka. Vierailun yhteydessä on mahdollista myös äänestää omaa suosikkiaan. Ars Fennica -palkinto jaettiin nyt 25. kerran.

Kuvassa vasemmalta: Viggo Wallensköld (Suomi), Eija-Liisa Ahtila (Suomi), Anne-Karin Furunes (Norja), Magnus Wallin (Ruotsi) ja Jesper Just (Tanska). Kuva: Petra Kotro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua