Vauvan kanssa vapaalla eli lapsellinen kulttuurilauantai – Yona Tampereen G Livelabissa

14.02.2022
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Kuvat: Kaisa Tolvanen

MUSIIKKI | Millaiseksi muodostuu keikkakokemus kolmen kuukauden ikäisen vauvan kanssa? Siitä otettiin selvää Yonan päiväkeikalla Tampereen G Livelabissa.

Yona. G Livelab Tampere 12.2.2022.

Lauantaiaamuna en muistanut unta, johon heräsin, mutta päivä aukeni aurinkoisena. Sommittelin muutaman hetken novellia, josta en tiennyt mitä siinä tapahtuu, ja luin uutisista jännityksen kiristyvän Ukrainassa. Käynnissä kerrottiin olevan tiivistä diplomatiaa.

Tampereen Keskustorille uumoiltiin puolestaan kerääntyvän ihmisiä energiantuotantoasioihin liittyvään mielenilmaukseen, mutta meidän oli määrä kerääntyä Kaisan ja Tuomin kanssa Tampereen G Livelabiin kuuntelemaan Yonan päiväkeikkaa.

* *

Yhden korvilla aloimme valmistella lähtöä ja pakata Tuomia vaunuihin. Valitsin vauvalle vaaleanpunaiset kuulosuojaimet ja itselleni kukikkaan kauluspaidan. Kaisa etsi kameraan linssinsuojusta ja huomautti, että kertakäyttövaipoista on juuri nyt pula, kun niitä kerrankin kaivattaisiin. Auton takakontista niitä löytyi onneksi muutama kappale. Kotona pesukone jäi pyörittämään likaisia kestovaippoja puhtaiksi, kun lähdimme auringossa tallustelemaan kohti bussipysäkkiä.

Keikkapaikan ovet aukesivat kahdelta. Siihen oli Keskustorille saapuessamme sen verran aikaa, että päätimme käydä nopealla museoaskeleella vilkaisemassa Kulttuuritalo Laikun tarjonnan. Siellä oli näytillä Tampereen Valokuvausseuran järjestämä Pirkanmaan kameraseurojen yhteisnäyttely. Esillä oli myös Tiina Lehikoisen ja Anne Sunilan maalauksia.

Kun pääsimme Laikusta ulos, oli G Livelabin eteen muodostunut pieni, leppoisasti etenevä jono. Selviydyimme sisälle nopeasti ja eteispalvelu sujui mallikkaasti. Meidät ohjattiin pöytään, johon saimme lastenvaunutkin mukavasti parkkiin. Tuomi veteli vielä tukevasti sikeitä, tankkasi kai unta pian alkavaa kulttuurielämystä varten.

IMG 7856

Ensimmäisellä keikalla.

Pöytään istuuduttuamme iski toimittaja oitis kiinni. Kertoi tekevänsä juttua Aamulehteen ja halusi kysellä, mikä sai meidät paikalle ja vieläpä pienen lapsen kanssa. Sanainen arkkumme ei suoranaisesti ammottanut, emmekä esimerkiksi kertoneet olevamme vähän niin kuin jutunteossa tässä itsekin, mutta toimittaja varmaankin keksi suuhumme sopivia sanoja ja näpsäisi meistä muutaman kuvan, joita varten emme riisuneet maskeja emmekä kaivaneet Tuomia esiin vaunuistaan. Saapa hän ainakin nimen lehteen heti ensimmäisen keikkansa kunniaksi.

Toimittajan hyökättyä uusien uhrien kimppuun heittäydyin reteäksi ja tilasin pöytään tapaslautasen, ipa-oluen ja ginger alen. Kaisa kuori uneliaan mutta nauravaisen Tuomin ylimääräisistä vaatekerroista ja sovitteli vauvan korville vähän liian suuria pinkkejä Peltoreita, jotka väänsivät lapsen suun vähän mutruun, mutta aivan hyvin hän tuntui niiden kanssa viihtyvän.

* *

Sali täyttyi verkalleen tunnin aikana kaikenikäisistä musiikin ystävistä vauvasta vaariin ja muksusta muoriin. Yläkerran parvellekin pakkautui kansaa. Ennen keikkaa G Livelabin vastaava tuottaja Jaani Haapasalo kävi lavalla lausumassa muutaman lämpimän tervetuliaissanasen yleisölle ja esitti kenties meidän kaikkien yhteisen toiveen, että tämä meneillään oleva koronasulku olisi vihdoin viimeinen. Isännän alkusanoista tuli kotoisa fiilis, vähän niin kuin elokuvateatteri Niagarassa, jossa teatterinjohtaja Juha Elomäki usein toivottaa kinofiilit tervetulleiksi persoonallisin saatesanoin ennen näytöksiä.

Kolmen aikoihin astelivat muusikot lavalle. Keikan aluksi Yona julisti hauraalla äänellä sanat, jotka kuullaan myös Uni johon herään -albumin keskivaiheilla: ”Mulla on niin paljon rakkautta mun sisällä että mä räjähdän. Se ei ikinä lopu.” Siinäpä tunnetta pakahduttavan paljon.

Heti ensitahdeista kävi selväksi, että Yonan äänimiehen Paavo Malmbergin loihtimat soundit toimivat keikkaympäristössä mainiosti. Soittimet erottuivat erinomaisesti ja kokonaissointi oli lämmin. Pienen ihmisen läsnäolo sai tarkkailemaan äänenpainetta aivan eri tavalla kuin yleensä keikoilla, jolloin toivon lahkeiden lepattavan ja hiusten hulmuavan rokinräimeen voimasta. Nyt volyymi pysyi kuitenkin lapsiystävällisellä tasolla, joskin tarvittavaa dynamiikkaa ja vatsanpohjassa tuntuvia äänipiikkejäkin löytyi setistä sopivasti, ja sikäli kuulosuojaimet olivat vauvalle tarpeen.

IMG 7864

Tuomi seurasi keikkaa aluksi varsin innostuneesti, ja etenkin valoteknikko Jaakko Peltosen taikoma väriloisto ihastutti pienokaista. Kenties kuulokuvassakin oli jotakin tuttua ja turvallista, sillä samoja biisejä kuuli pienokaisemme myös heinäkuussa Bättre Folk -festareilla (lue lisää keikkarepparista), joskin silloin vielä äitinsä vatsasta käsin.

Välispiikissä Yona kertoi, ettei bändi ole keikkaillut lainkaan pariin kuukauteen, mutta varsin hyvässä vedossa tuntuivat he olevan. Keikkasetti oli rakennettu kivasti niin, että erilaiset tunnelmat vaihtelivat ja Yonan tuotannon monipuolisuus tuli hyvin esille. Kun Ooksä unohtanu? -kappaleessa laulettiin että ”me oltiin täynnä aurinko”, tulin ajatelleeksi, että onpas jännää olla pimeissä klubiolosuhteissa keskellä kirkasta päivää! Ei keikkasettikään pelkkää aurinkoa ollut, välillä oltiin kesken niin kuin puolikuu, ja Vitun unelmat -kappale taipui melko hämyisiin jazz-sävyihin. Järjestyipä siinä jopa kosketinsoittaja Antti Kujanpään ja rumpali Tuomas Timosen lämminhenkinen sävelväittely, joka sai osakseen aplodeerausta niin kuin Porin Jazzeilla konsanaan.

Iloisen irrottelun perään kuultiin surullisenkaunis Ghetto ja tukehduttavan henkilökohtainen Irti, joiden lyriikoissa liikuttiin missäpä muuallakaan kuin ihmissuhteiden vauhdikkaissa maailmoissa. Äänimaisema oli sen verran selkeä, että jokaisesta sanasta sai moitteettomasti selvän. Myös Yonalle tyypilliset vokaali-ilottelut ja korkealle kipuavat äänet osuivat mukavasti maaliin ja keikka oli muutenkin täynnä komeita nyansseja, jotka erottuivat mainiosti hyvän äänentoiston ja sopivan intiimin tilan ansiosta.

Ennen varsinaisen setin viimeistä kappaletta Yona kertoi pian koittavasta keväästä, jollaisen tuntua Solut herää eloon -kappaleeseen ja sen tulkintaan oli ladattu roimasti. Ensimmäisenä encorena kuultiin Kannolla, sitten Yonan uran alkupään komea merkkipaalu Pilvet liikkuu, minä en, joka komistui entisestään, kun Juho Kanervo näpäytti kappaleen loppuun upean sellosoolon. Lopulta päädyttiin kauniiseen yhteislauluun: ”Tahdon vain tuntea auringon kasvoillain ennen viimeistä laskua”.

IMG 7896

Yona ja yleisö hartaana Juho Kanervon sellosoolon äärellä.

Onneksi ei ollut viimeinen lasku vielä sekään, vaan saimme kuulla vielä Linnun, jossa Juhani Gröönroosin kitarasoolo lähti jälleen kerran upeasti lentoon ja lensi mukavasti korkealle avaruuteen asti. Linnun jälkeen kuultiin vielä Matka, joka jätti hymyn karehtimaan suupielille. Yona kiitti päätössanoissaan kaikenikäistä yleisöä, myös sitä pienintä paikalla ollutta, eli silloin jo maidon ja kulttuurin uuvuttamaa ja vaunuissa uinuvaa Tuomia.

”No, tuleeko juttua”, kysyi Kaisa pakatessaan kameraa laukkuun ja tehdessämme lähtöä. ”Eiköhän”, vastasin, ja ajattelin, että jutussa on hyvä kertoa ainakin siitä, miten tärkeää on, että on olemassa myös keikkoja, jonne pääsee matalalla kynnyksellä lasten kanssa. G Livelabin päiväkeikoilla tämä tuntuisi toimivan mainiosti.

Keikkapaikka oli itselleni entuudestaan tuntematon, ja odotuksia hilasi korkealle se, että paikan nettisivuilla ylpeillään huippuluokan äänentoistolla ja viihtyisän ilmapiirin luovalla modernilla designilla. En kuitenkaan pettynyt. Keikalla oli helppo viihtyä myös pienen lapsen kanssa.

Jatkoimme kulttuurilauantaita vielä Vapriikissa, jossa tarkastimme Vuoden luontokuva -näyttelyn, ja Pelimuseossakin tuli piipahdettua. Kun työntelimme vaunuja Koskipuiston pysäkille, astelivat vastaan Yonan bändin tyypit. Heillä oli seuraava veto alkamassa G Livelabissa kello 19.

Juho Hakkarainen, teksti
Kaisa Tolvanen, kuvat

IMG 7914

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua