Kuvat: Penguin Books / Otava
KIRJAT | Torstain murhakerho taistelee Mies joka kuoli kahdesti -romaanissa yhtä paljon vanhuuden yksinäisyyttä, dementiaa ja luopumista kuin rikollisia vastaan.
”Ihmiset ympäriltä kuolevat pois, muisti alkaa pettää yhdeltä jos toiselta eikä kenenkään kroppa toimi kuten nuorempana.”
ARVOSTELU
Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti
- Suomentanut Antti Saarilahti.
- Otava, 2022.
- 413 sivua.
Television viihdeohjelmien juontajan paikalta tuttu brittikoomikko Richard Osman osui mukavan lähelle taulun keskiötä nokkelalla ja lämminhenkisellä esikoisdekkarillaan Torstain murhakerho (Otava, 2021), jossa eläkeikäiset amatöörietsivät ratkovat seniorikylässään illan ratoksi ja aivojumppana selvittämättömiä henkirikoksia. Sen kerran, kun käsittelyyn sattuu osumaan tuore tapaus, niin sehän selviää kerholaisten harmailla aivosoluilla ja keinoja kaihtamattomalla sinnikkyydellä. Samalla selviää luvuton määrä muitakin lähialueen ja myös lähipiirin menneisyyden salaisuuksia.
Osman onnistui jo ensimmäisessä kirjassaan tuomaan esille ikääntyneiden päähenkilöidensä elämänvaiheen, jossa koko ajan joutuu luopumaan jostain. Ihmiset ympäriltä kuolevat pois, muisti alkaa pettää yhdeltä jos toiselta eikä kenenkään kroppa toimi kuten nuorempana.
Entisen psykiatri Ibrahimin, takavuosien barrikadeilta tutun ammattiyhdistysjohtaja Ronin, helposti lähestyttävän entisen sairaanhoitaja Joycen ja mysteerisen ex-agentin Elisabethin muodostama murhakerhon nelikko täydentää toisiaan niin hyvin ja on niin ulottuvasti verkostoitunut, että onnistuu monessa kohtaa lyömään laudalta poliisin ammattilaisetkin.
Osman kuitenkin välttää amatöörietsivien ja ammattilaisten vastakkainasettelua. Poliisikin toteaa nopeasti, että vanhusjoukosta on oikeasti hyötyä mysteerien ratkaisemisessa, vaikka virallisesti heille ei voi valtuuksia antaakaan eivätkä kaikki selvittelykeinot aina kestä päivänvaloa lakipykälien näkökulmasta.
* *
Nyt Osman tarjoilee jatkoa innostuneen vastaanoton saaneelle Torstain murhakerholleen. Arto Schroderukselta Antti Saarilahdelle siirtynyt suomennuskapula ei juurikaan tunnu vaikuttaneen kielikuvien sulavaan kääntymiseen. Osman onnistuu hienosti suuntaamaan valokeilan alusta loppuun asti useampiin potentiaalisiin syyllisiin ja pitämään jännityksen yllä kalkkiviivoille asti myös Mies joka kuoli kahdesti -tarinassa (Otava, 2022).
Tällä kertaa kaiken leppoisan eläkeläispuuhan ohessa nelikko joutuu ihan kunnolla tähtäimeen, ja saapa Ibrahim ihan kunnolla osumaakin. Ystävysten luottoystäviksi poliisista kasvaneet tunnollinen rikosylikomisario Chris ja työparinsa Donna ovat hiukan liiankin matalalla kynnyksellä valmiita antamaan kosto-oikeuden siviilien käsiin, ikään kuin olisi ihan jokapäiväistä hakea kanavat silmä silmästä -oikeudelle, jos todisteita ei löydy pykälien mukaan riittävästi.
Ehkä häiritsevintä Osmanin muuten mainiossa kaavassa on Torstain murhakerhon kiistämättömän johtajan, entisen vakoojan Elisabethin kaikkivoipuus. Kaikki odottavat häneltä ratkaisuja, ja yleensä hän kaiken saakin hoidettua, vaikkakin välillä mutkien kautta.
Onneksi muiden teräväpäisyys ja moninaiset kyvyt tasapainottavat ryhmää. Ibrahimin analyyttinen mieli, Ronin äijämäiset purskahdukset ja etenkin Joycen sympaattinen häslääminen ystävännauhojen, leipomusten ja modernin maailman hömpötysten parissa tuovat pakettiin paljon naurua, joten kaikki ei onneksi ole Elisabethin vaistojen varassa. Joyce ihmettelee, kun suoratoistopalvelussa ei olekaan ohjelmien esitysaikoja ja Instagramissa saa varmasti jännitystä, jos laittaa käyttäjätunnukseksi GreatJoy69…
Mies joka kuoli kahdesti nostaa Elisabethin taustasta henkiin kuolleena pidetyn läheisen, jonka ylösnousemus laittaa nelikon keskelle vakoojia, varastettuja timantteja, huumekauppaa, mafiaa ja luonnollisesti murhia. Samaan aikaan Ibrahim yrittää kasvattaa uudelleen rohkeuden kohdata maailma, kun taas Chris löytää rakkauden yllättävästä suunnasta. Joyce haluaa koiran ja Ronin lapsenlapsi tuo omat Minecraft-hetkensä nelikon arkeen.
Vaikka rikospaikoilla luoditkin lentävät, ei Torstain murhakerhoissa mässäillä suolenpätkillä, rakenneta jännityksestä liian pelottavaa tai jätetä vääryyksiä oikomatta. Hyväntuulisen leppoisa dekkarisarja on hersyvä ja hyvin rakennettu. Sen henkilöhahmoissa on imua ja juonenkäänteet pysyvät sopivan mutkikkaina.
Toivottavasti iäkkäät etsivät pysyvät keskuudessamme useamman torstain lisää.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Nenosen runokokoelma ei saa tähtiä vaan pääskysen, voikukan, sammakon, västäräkin ja lapsen hymyn – arviossa Hengittävä eläin
LEVYT | Tamperelaisen Mikko Nenosen toinen runokokoelma Hengittävä eläin saa lukijan ymmälleen, hämilleen – mitä ihmettä tästä sanoisi ja kirjoittaisi?
Hirviömaailmassa Aapo voittaa pelkonsa ja löytää itsestään ihmeellisen kyvyn – arviossa J. S. Meresmaan Varjokahle
KIRJAT | Lumola-sarja on lempeää kauhufantasiaa, jonka parissa viihtyy aikuinenkin tarinoiden ystävä. Varjokahle päättää trilogian.
Koulu pelastaa nälkäkuolemalta ja antaa lukemisen lahjan – arviossa Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja
KIRJAT | Helvi Hämäläinen oli 1900-luvun suomalaisista naiskirjailijoista se, joka tiesi mitä halusi, aina saamatta sitä. Minna Maijalan elämäkerrassa jokaisella sanalla on merkityksensä.
Osamu Dazain Narrin kukkia on lyhytromaani, joka ei luota tarpeeksi omiin vahvuuksiinsa
KIRJAT | Dazai yrittää tuoda esiin jotain uutta ja erilaista, mutta keino on niin kuin useimmat neljännen seinän rikkomiset, eli se on vanhentunut alta aikayksikön.